Kun 12-vuotiaana vaadin rehtoria vaihtamaan luokkaani yläasteelle mennessä, olin kuilun partaalla. Ulkopuolisuus, yksin jääminen ja koulukiusaaminen vaikuttivat elämääni jatkuvasti ja jättivät arpia.
Linja-autossa tuntemattomat tuntuivat tuijottavan ilkeästi ja ajattelin, että kohtaamani ihmiset pitivät minua äärettömän ärsyttävänä ja rumana tyttönä. Kiusaamisen varjo hiipi kannoillani muuallakin kuin koulun pihalla.
”Päättäjän lellipentu”, ”oinaan panema” ja ”lespotukka”. Olin erilainen lapsi. Tein mieluummin käsitöitä kuin katsoin elokuvia. Kuuntelin 70-luvun musiikkia, en radiolistojen bileräppiä. Ja yläasteella minulla oli lyhyet hiukset. Sanavalmiina ja rohkeana sain huutelijat vaikenemaan, mutta silloin kiusaaminen vain muutti muotoaan ja vaihtoi paikkaa.