Eräänä elokuisena aamuna 1990-luvulla puin päälleni farkut ja punaisen verkkatakin. Jalkaani sujautin ihan tavalliset lenkkarit – silloin kaikki nuoret käyttivät vain lenkkareita.
En muista, oliko kylmä vai lämmin, sateinen vai aurinkoinen aamu, mutta sen muistan, että se oli erikoinen aamu, sillä edessä oli ensimmäinen koulupäivä Rimminkankaalla.
Kotipostilaatikolta taksi vei minut ja muut kotikyläni nuoret Kipinän kaupalle, josta nousimme Nevakiven linja-autoon. Lisää oppilaita tuli kyytiin Hetekylästä ja Taipaleenharjusta. Lopulta auto täyttyi viimeistä paikkaa myöten.
Viimein olimme Rimminkankaalla, isolla yläasteella, satojen muiden oppilaiden kanssa. Ei ollut nuorempia, ei ollut lukiolaisia, oli vain 7–9-luokkalaisia. Meidän ikäisillämme luokkia taisi olla I-kirjaimeen asti. Me Kipinän koululta tulleet olimme F-luokassa ja saimme seuraksemme hetekyläläiset ja aittojärveläiset.
Asettauduimme Rimmin salin lattialle. Ympärillemme kokoontui valtava meri nuoria. Seassa oli tuttuja ja puolituttuja, mutta suurin osa oli minulle täysin tuntemattomia pudasjärveläisiä. Rehtori Seppo Sammelvuo toivotti meidät tervetulleeksi ja kertoi, että Rimmiltä saa elämän eväät. Niitä kohti siis.
Välitunnilla ihmettelimme, millaiset Rimmin ikiaikaisilta näyttävät vessat olivat. Vessat kyllä remontoitiin melko pian tuon syksyn jälkeen.
Niin, remonttihan koululla oli tietenkin menossa koko ajan. Kolmen yläastevuoden aikana lähes kaikkien oppiaineiden opetusta oli jossain vaiheessa jossain muualla kuin normaaleissa luokissa. Seiskalla ainakin musiikkia ja luonnontieteitä opiskeltiin asuntolan tiloissa. Asuntolassa myös asuttiin vielä tuolloin.
Osa tiloista valmistui yläasteaikanani uutuuttaan hohtaviksi. Esimerkiksi kolmosrakennuksessa sijainneet kotitalouden ja kuvaamataidon luokat olivat entistä ehommat, ja niissä viihdyttiin hyvin.
Remontit kuuluivat Rimmille, enkä muista, että korjaustöistä tai sisäilmasta olisi tuona aikana valitettu. Suuremmat valitukset alkoivat varmaan vasta sen jälkeen, kun siirryin Pudasjärven lukioon. Myös siellä oli menossa remontti lähes koko opiskeluajan.
Me oppilaat emme kunnostustöistä piitanneet, sillä paljon kiinnostavampaa oli höpöttää uusien ystävien kanssa.
Tänään koulunkäynti Rimminkankaalla on vain muisto. Pitkien käytävien kautta on kuljettu muhkurainen matka parin kilometrin päähän Iijoen rannalle.
Tänä syksynä Pudasjärven kouluhistoriassa käännettiin kokonaan uusi sivu, kun koulutyö Hirsikampuksella alkoi. Ensimmäiset vierailut koululla paljastivat, että kyseessä on paitsi iso, myös todella moniulotteinen rakennus. On jo monin tavoin osoitettu, että Hirsikampus ei ole vain koulu. Se on jotain uutta, ehkäpä osa uutta pudasjärveläisyyttä. Se edustaa modernia ajattelua ja koulumaailmaa.
Aikanaan jotain vastaavia tunteita on varmasti tunnettu myös Rimmin koulurakennusta katsellessa ja vaikkapa peruskouluun siirryttäessä. Rimmi on oman aikansa maamerkki ja edustanut vuosikymmeniä suomalaista ja pudasjärveläistä koululaitosta.
Minulla on Rimminkankaalta hyviä muistoja. Uskon Hirsikampuksen synnyttävän paljon hienoja muistoja siellä nyt koulua käyville.
Hirsikampuksesta uutisointia ovat leimanneet muun muassa teknologia, avoimuus, terveellisyys, kansainvälisyys, luovuus ja tietenkin mittakaava. Siinä ei ole mitään väärää, että puhumme maailman suurimmasta. Jos se sitä on, niin sitä se on.
Huomiota ei saa ihan millä tahansa ansioilla. Nyt meillä kannattaa siis oikeasti ottaa kaikki ilo irti sekä kansallisesta että kansainvälisestä huomiosta, josta on Pudasjärvelle vain hyötyä.
Tätä saavutusta ei voi piilottaa vakan alle, sillä sen verran massiivisesta rakennuksesta on kyse. Siis iloitkaamme, nauttikaamme ja olkaamme ylpeitä Hirsikampuksesta.