Oli vuosi 1968. Käyvä jyttyytin Rimminkankaalla kansalaiskoulua. Se oli siihen aikaan kaksivuotinen eli oppivelvollisuus kesti yhteensä kahdeksan vuotta.
Samana vuonna myös Englannin kielen opiskelu tuli pakolliseksi. Ei keretty liiemmalti Lontoon murretta vuodessa oppia. Myöhemmin olen oppinut sen verran, että osaan englanniksi kieltäytä, myöntäytyä, kiitellä ja hyvästellä. Näillä pärjää jo maalimalla.
Oli alkamassa ”uusi aika” ja uudet tuulet puhaltelivat niin muotimarkkinoilla kuin monilla muillakin elämän osa-alueilla.
Jo syksyllä oli havaintoja, että kauppoihin oli ilmestynyt uusi kumikenkämalli.
Kenkä poikkesi täydellisesti edeltäjistään ruskeista Pekka-kengistä sekä vielä enemmän filaderaalisen kaupan kaynnin yhteydessä Neuvostoliitosta tuoduista muovikengistä.
Nuo itänaapurin tekeleet oli siitä huonot, että ne pakkasilla jäätyä napsahti kopetoksi ja taivuttaessa niistä paukahti varsi poikki. M
utta ei olisi uskonut millaiseen suosioon nousivat nämä nokian tehtaan lanseeraamat uudet Hai-saappaat.
Ensialkuun niitä ilmestyi pääasiassa tyttöjen jalkaan, mutta kohta myös kirkonkylän ”hyvällä” itsetunnolla varustetut pojat alkoivat niitä hankkimaan.
Syrjäkylän pojat ei niitä jalkoihinsa laittaneet. ”ovat tyttöjen kenkiä”.
Muistaakseni alussa niitä oli kahta- kolmea väriä. Pojilla pääosin sinisiä.
Samaan aikaan myös alaspäin levenevällä lahkeella oleva teryleenihousu alkoi saada jalansijaa haisaappaiden kaveriksi.
Tyyli oli kaikilla sama. Housunlahje ”piti ” laittaa siten, että takapuolelta se laitettiin kengän varren sisään ja etupouli lahkeesta piti laittaa lerpottamaan osittain varren päälle.
Kaikilla se oli samalla tavalla.
Voisimpa väittää, että ei koskaan eikä missään jokin ilmiö ole saanut yhtä suurta suosiota. Taisi noin 80 prosenttia rimmiläisistä noudatti tätä kuosia.
Talventulo ei muuttanut asiaa. Oli pakkanen tai lauha niin Hai-saapas oli jalkineena.
Kenkä oli ilman korkoa oleva ”läskipohja” joka oli lumessa liukas.
Niinpä Rimmikankaalta vanhan apteekin kulmalle vievä ns. Lemmenpolku kului talven mittaan kahdelle hiihto-latua muistuttavalle uralle.
Kulkutapa oli ottaa muutama askel ja lyöttäytyä tasapohjaisilla liuku-kumikengillä uran vietäväksi.
Ilmeisesti nykyisin markkinoilla olevat liukulumikengät ovat saaneet alkunsa pudasjärveläisten koulutyttöjen tavasta liukua kannattomilla kumisaappailla?
Samana vuonna saatiin vielä täydennystä joukkokäyttäymisen mukavaan ja yhteenkuuluvaisuutta lisäävään elämään.
Purukumin valmistaja oli hoksannut, että erilaisilla lyhyilla lausahduksilla varustellut tarralaput purkkapaketissa lisää myyntiä.
Oikeassa olivat. Purkka teki kauppaansa ja tarroja vaihdeltiin ahkerasti.
Riesahan niistä tuli. Tarrat oli varustettu hyvällä ja pitävällä liimalla joka pysyi kiinni kaikissa materiaaleissa ja alustoissa erittäin hyvin.
Hai-saappaiden varret alkoivat myös saada näitä koristeita. Muistan yhden tekstin jossa luki: ”...nyt ei olla Keimolassa”.
Koulun rakenteisiin niitä myös ilmaantui. Kenttäkuulutus julisti eräänä aamuna aamuhartauden päätteeksi. Että kyseinen taiteilu on lopetettava.Luvattiin useita tunteja yp:tä jos liimarit saadaan käpälälautaan.
Aikansa kutakin. Nyt yli viisikymmentä vuotta myöhemmin ilmiö näyttäs olevan tulossa takaisin.Tosin vaisuna yrityksenä kokeilla. Samaa hehkua siihen ei koskaan tule. Aika oli erilainen, silloin uudet asia olivat uusia eikä aitoja kopijoita.