Usein tulee eteen kysymys, että miten ennen maaseudun asukkaat ovat pärjänneet ja menneet aina päivästä toiseen, vaikka eihän se elämä ole ollut aina mitenkään ruusuilla tanssimista – ei sinne päinkään.
Yleensä on ollut vähän pakonkin omaava malli sellainen, että aviomies hommaa tienestiansioista elannon jatkoa. Elannon hankkiminen on ollut usein jopa pääasiassa miehen vastuulla, jos ei sattunut olemaan muuattakaan lehmänkantturaa, josta sai välttämättömän särpimen. Siis isäntä kulki enimmäkseen metsäsavotoilla, milloin lähempänä milloin viikkomoissa kämppämajoituksessa tai kortteeritalossa.
Emännät, jotka hoitivat kotona huushollia olivat erittäin monipuolisia ja monitaitoisia ihmisiä. Heidän piti hoitaa elukat, lämmittää uunit, tehdä ja hoitaa lapset, pyykätä, leipoa, kutoa, parsia ja niin edelleen.
Vaikka on ollut asuinpaikka, eihän se mitenkään nopeasti tuonut sitä helpotusta, jota olisi pikemminkin tarvittu. Peltotilkut olivat hyvin tärkeitä. Niissä saattoi vähän kasvattaa perunaa ja vähän ohraakin tai muuta viljaa, mikäli se vain näilläkin seuduin onnisti, jos ei halla käynyt yöpakkasen kera.
Nyt eletään aikaa, joka näyttää epävarmalta eikä ole omiaan luomaan sitä turvallisuuden tunnetta, mitä me ihmiset tarvitsemme ja kaipaammekin. Oli tilanne mikä hyvänsä, olen sitä mieltä, että sota ja sotavarustelu eivät luo sitä oikeaa turvallisuuden tunnetta ihmisiin. Olen sitä mieltä, että luonto ja maaseutuelämä antaa jo sinänsä rauhallisuuden tunteen.
Mies pyysi tyttöystäväänsä emännäksi. Tyttö kyynelehti ja sanoi, että miten minä emännäksi, kun en osaa tehdä leipääkään. Mies siihen, että älä veikkonen siitä murehdi, kun ei sitä ole mistä tehdäkään.
Hyvää kesän jatkoa ja liikutaan kykyjen mukaan.