”No katohhan, mitenkä se on tupakkalakko pitäny!?”
Tuo on justiinsa hyvä ja oikeen passeli avvaus siinä Ossuuskaupan kulumilla.
Elä vain mee möhlimään tilannetta ja mainettasi heti siinä kättelyssä – taikka ei kuulu etikettiin ja muuhun sortteeraamiseen kättely, tietenkää – ja kysyä pärskäytä päin silimiä, että missä niitä parraita hillikoita oikeen on.
Se on tietysti selevää, ettei tuommosta kysele muu kun joku eteläinen, taikka miksei oikeen hyvä tuttu, joka tietää millä kurilla justiin tuota hillamiestä – taikka miksei naistaki; niitähän hillamieheksi ennen ruukattiin sanoa naisiaki, jos oikeen haluttiin arvoa osottaa ja kertoa että tuose on kova hillastaja – justiinsa jos tietää miten tätä hillikon ramuajjaa passaa jututtaa, ja että mahtaako tuo kestää vanha tuttavuus tuon kaltasta suoraa hyökkäystä.
Sehän on sillä tavalla että nehän melekeen vejetään liikkuvat taakse nuin niinku jos puhutaan kuvannollisesti, ja hirvikansan kielisesti, siellä mielen sammalikossa ja ajukopan tantereilla siis, kun siihen kaupan pihan asvaltille kaatelee joitahi etelän variksia isolla äksä-bemarillansa uuven särmässä ketunkuvan maastotakissansa taika vielä mieluummin jo elämää ja erilaisia sääilimiöitä nähneessä hatussansa – ”simply the best original Australian leather stetson” ja muita ylisanoja omistavassa pääkappaleessansa – ja vähän sen näkösenä että kerroppa äijä ne parraat marikot niin päästään mamman kansa hillanpyyntiä harrastamaan ja ettei vieraihen tarvii liikaa sääskien syöttinä tyhjiä soita torskia ja joutavia saapastella.
Mahtaakohan siinä käyvä pitäjäisen mielessä jotta mihinkähän rimmikon reunaan tuon ajattais, missäköön tuo oiskaa nii passeli tienpohja ettei ihan iliman verta taikka hikeä ja kyyneleitä pääsis livahtamaan kunnon soille ja hillikoille tuo miekkonen, ja että ois silleen sopusasti tuntikausien talsiminen lähimmän isännän puhheille jossa sais hattukourin ja itkusilimin selittää vahinkoansa ja eikö mitenkää voisi hyvä isäntä käyä vähä köyvempätkää tuolle meijän pikkumaasturille näyttämässä Valtransa kansa, ja kun rouvaki jäi sinne korpien keskelle itkun hyrskää tuhertamaan.
Niin se on laupiasta tuo hillakansa, kyllä ne iliman muuta kaiket marikot auliisti kerrotaan ja hyvät reitit kulukijoille neuvotaan, ehkä, että turhapa siinä on katteuvesta taikka sen kaltasesta ahneuvesta alakaa moitiskelemaan ja mieltänsä pahottammaan.
Ja kun tuota hillaseikkaa miettii tarkemmin ja pohtii kaikin puolin ja paremmin niin muistuu mieleen seki juttu miten ne toiset taikka erräät kansalaiset puhuvat mauttomista kivimarjoista, ja että eipä tuo oo muka mitenkää parasta herkkua tuo kultamarja, no ehe, happamilta nuo hillammarjat maistaa, hoksaahan tuon jo naapuripitäjän sikatarhurin tuoremmainen siloposkiporsaski.
No juu, semmosta se on tuo hillatohu, on toki, ihan se on oma taiteenlajinsa, eipä siinä.
Mutta ehkä jo tiesitki miks kirjottajan kaltaselle evp. auton (m)asentajalle on justiinsa passeli tuommonen saksanseisoja, pikkuäksäläinen – sen lisäksi että sillä pääsee vaunun kansa taikka iliman pahempiin paikkoin tahi huonommallekki lumitielle jumittamaan – nimittäin sehän säilyy tuntuma remontin korjuuseen kun tuommosta koslaa yrittää liikenteessä pijellä ja kunnossa sääliä.
Ja sitähän saa joulun tunnelmissa aina ajella, kun vilikasee välillä kui sievästi melekeen kaiken värin valot siinä ratin takana paistelee ja silimiin nätisti heijastelee.
Mutta se nyt on nii kokonaan toinen seikka ja tarina, eikä kuulu sen kummemmin tähän taikka muuhunkaa tavallisen ihmisen hillajuttuun.