On erittäin tärkeää ja varteenotettavaa puhua ihmisten syrjään jäämisestä ja yksinäisyydestä. Koronaepidemia sulki alkumetreillään iäkkäämmän väestön elelemään ja pärjäilemään kodeissaan joko vain oman pienen kotiväen kanssa tai täysin yksin.
Ensiarvoista elämän virtaa tuovat kontaktit lapsiin ja lastenlapsiin ja muihin ihmisiin tyrehtyivät kokonaan tai hyvin vähiin. Samaa kanssakäymisen porttien sulkeutuminen tapahtui monille lapsille ja nuorille lähiopetuksen muuttuessa etäopetukseksi. Lisäksi vielä osallistuminen ryhmäharrastuksiin ja kokoontumisiin oli mahdotonta.
Työssäkäyvä väestö sai mahdollisuuden etätyöhön, joka on toisille mainio työskentelyn muoto, toisille taas pitemmän päälle painajainen. Vielä kun muistetaan, että ennen tätä poikkeusaikaakin on kaikissa ikäluokissa ollut liian paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet itsensä hylätyiksi ja yksinäisiksi.
Keskusteluissa on verrattu 90-luvun laman jättämiä tuskallisia seurauksia ihmisten henkiseen, fyysiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen olotilaan ja tämän päivän vitsauksen tuottamaa samojen alueiden vaikeuksia. Ihmisten puhe kontaktien ja yhdessä tekemisen kaipuusta on herättänyt kysymyksen siitä, miten saamme sekä yksityisinä henkilöinä että julkisten toimintojen avulla erilaisiin yksinäisyyden poteroihin jääneet edes pienessä määrin näkyviksi ja kuulluiksi.
Tottahan on, että joukkue on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Sama ajatus on pätevä kunta ja yhteiskunta tasolla, joten tulevilla kuntapäättäjillä on tämän yhteiskunnallisen perusasian kanssa kovasti hyvää ja tuloksia tuotavaa ennaltaehkäisevää tehtävää ja työtä edessään, jos halua riittää.