Miksi olemme liian hiljaa omaishoitajuusasioissa? Onko aihe liian vieras, koska itse ei sitä vielä tarvitse?
Olemmeko hiljaa, koska takaraivossa kummittelee, josko itse joskus joutuu hoidettavaksi ja se jotenkin on noloa?
Yleensä omaishoitajuuteen on lähdetty omalle puolisolle, vanhemmille, lapselle. Ihmetystä herättää yleinen unohdus omaishoitajista.
Olen jo vuosikymmenet puhunut asiasta ja nyt haluan julkisesti asian jälleen tuoda esille. Omaishoitajuus on hyvin raskasta, mutta jollakin tapaa myös antoisaa. Te omaishoitajat teette arvokasta työtä ja teille kuuluu erilaiset tukimuodot. Olette vapaehtoisesti lähteneet huolehtimaan läheisistä, rakkaudella. Teillä on todella suuri sydän.
Huolehditte läheisistä jopa unhoittaen oman itsensä jaksamisen.