Kolumni

Kunnia kuuluu kaa­mok­sel­le – va­lai­se­mi­sen soisi päät­ty­vän mah­dol­li­sim­man pian, koska pimeys on näiden seu­tu­jen par­hai­ta puolia

-

Näin vuoden vähävaloisimpana aikana täällä pohjoisen napapiirin tienoilla kovin monet tuskailevat pimeyttä kesän valoa kaivaten.

Outoa, pimeyshän on näiden seutujen parhaita puolia, tai oikeastaan valon niukkuus. Nyt kun maassa on lunta, ei pimeää edes ole.

Pilviselläkin säällä ulkona näkee vaikka yöllä, kun vähän aikaa silmiään totuttelee.

Ja onhan meillä luonnonvaloa, tähtitaivasta, kuuta, parhaimmillaan revontuliakin. Paha vain, että keinovalaistuksen tolkuton lisääminen on sen suurimmalta osalta ihmisistä tuhonnut.

Eikä valosaaste ole pelkästään pimeän ystävien murhe. Luonnossa se aiheuttaa ongelmia niin eläimille kuin kasveille.

Valosaasteetonta paikkaa ei hevin löydy Pudasjärveltäkään. Taajamien ja Syötteen keinovalot pohottavat kelmeän sävynsä taivaalle kymmenien kilometrien päästä.

Turhuuksien turhuutta ovat vielä meidän maalaiskylien tie- ja latuvalot. Nykytekniikalla pimeydessä enää harvoin jalkaisin vaeltava kansa näkee vähintäänkin riittävästi hankkimalla muutaman kympin hintaisen otsalampun, jos se pimeys hirvittää.

Latujen, enimmäkseen tyhjien, valaisemisen soisi päättyvän mahdollisimman pikaisesti. Se toisi valosaasteen vähentymisen kylkiäisenä hiilisuksenjäljen pienenemisen ja ehkä myös lisäaikaa lumelle, joka säätieteilijöiden tutkimusten mukaan on vaarassa.

Yksi askel oikeaan suuntaan on Pudasjärvellä tehty. Se tosin taisi tulla vahingossa kaupungin virkahenkilöiden työssä, mutta lopputulos on tärkein.

Sarakylä sai täksi ja toivottavasti tuleviksikin talviksi onnen palata takaisin rehelliseksi maalaiskyläksi ilman turhia tievaloja.

Ilkeämielinen voi toki nähdä paitsi valoa, myös symboliikkaa siinä, että kylän valaistuin paikka on nyt hautausmaa. Jospa seurakunnassakin tosiasiat tunnustettaisiin turhia valoja sammuttamalla.

Samaa toivoisi muillekin, oltaisiin vain reilusti sitä mitä ollaan, maalaisia. Monia turhia tievaloja etsivä löytää niitä helposti pimeässä vaeltamalla, valitettavasti.

Koska pimeys on todistettu katoamassa olevaksi luonnonvaraksi, on siitä pitemmän päälle tulossa jopa vahvuus meille.

Turhempiakin kokemuksia maailmassa myydään kuin pimeyttä. Revontulimatkailu on ollut kovassa nosteessa, tosin enimmäkseen itäisten maiden tietämättömien taikauskoisuuden vuoksi.

Pimeydessä vaeltamisessa ei ole mitään pelättävää, mutta tosi opettavaa varsinkin tähtikirkkaana iltana, yönä tai aamuna taivaalle keinovalaistuksen ulkopuolella taivaalle katselu voi olla.

Siellä näkyvät tähdet, niitähän pienet valopisteet muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta ovat, tuovat tervehdyksen kaukaa niin ajassa kuin etäisyydessä.

Valo, joka taivaalta silmiin osuu, on parhaimmillaan reilun kahden miljoonan vuoden takaista. Andromedan galaksi on tosiaan niin kaukana, että valo sieltä on lähtenyt aikana, jolloin nykyihmisestä ei ollut tietoakaan.

Ja vaikka etäisyydet avaruudessa ovatkin vaikeita käsittää, olemme sieltä lähtöisin. Alkuaineet, kaikkein raskaimpia lukuunottamatta, ovat muodostuneet mikä alkuräjähdyksessä, mikä tähtien energian tuottavassa ydinfuusiossa, ja sattumalta tänne päätyneet.

Mutta ihmisen tekojakin tähtitaivaalla voi nähdä. Satelliitteja voi parhaiten nähdä pian pimeyden alettua tai vähän ennen aamunkoittoa.

Niitä silmitellessä voi pysytellä nykyajassa ja synkistellä pahemman puutteessa vaikka avaruusromun seurauksilla.