Kolumni

Kuka käyttää kirkon ääntä ja onko papin on parempi olla pu­hu­mat­ta po­li­tiik­kaa?

-
Kuva: Pudasjärven seurakunta

Viime viikon Iijokiseudun kolumnissa käsiteltiin suomalaisten uskonnollisuutta tuoreeseen tutkimustietoon pohjautuen. Kirkollisesta keskustelukulttuurista toimittaja totesi: ”Kirkko on monessa asiassa kuuluvasti hiljainen.”

Tästä nousi mieleeni kysymyksiä. Kuka käyttää kirkon ääntä? Kenellä on oikeus ilmaista kirkon kanta? Täysin oma kokonaisuutensa on se, mikä julkisuudessa tulkitaan kirkon suoraan ääneksi, vaikkapa yksittäisten ihmisten kommentit.

Jotta voi puhua kirkon äänestä, on ensin kysyttävä, mikä on kirkko. Luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvan Augsburgin tunnustuksen mukaan se on ”pyhien yhteisö, jossa Sana puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”.

Kirkkojärjestykseen on kirjattu niin sanottu tunnustuspykälä, jonka mukaan kaikkea opetusta kirkossa on arvioitava Raamatun pohjalta. Kirkon äänen pohjavire on siis vahvasti teologinen.

Uskoon ja oppiin liittyen kirkolliset päätöksentekoelimet, kuten kirkolliskokous ja piispainkokous, käyttävät kirkon ääntä. Tämä näkyy esimerkiksi jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa käytettävissä kirjoissa, jotka kirkolliskokous hyväksyy.

Luterilaisuuteen kuuluu olennaisesti opetus uskovien yhteisestä pappeudesta. Tämän tulkinnan mukaan jokainen kirkon jäsen käyttää tavallaan kirkon ääntä. Kirkon virkaan vihityillä on viran luonteen mukaisesti tehtävä käyttää kirkon ääntä. Vuonna 1999 edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki totesi tästä osuvasti: ”Kirkon opetusviran haltijoitten erityisenä velvollisuutena on huolehtia siitä, että ’kirkon ääneksi’ tajutut kannanotot nousevat kirkon uskon pohjalta eivätkä noudattele erilaisten ideologioiden, poliittisten ja maailmankatsomusten sen enempää kuin vaihtelevien teologistenkaan muotivirtausten esittämiä ohjelmia.”

Simojoen mukaan kirkon opetusviran haltijoiden velvollisuutena on huolehtia siitä, että kirkon ääni olisi puhdas, vaikka se ei olisikaan suuri.

Luterilaisuuden periaatteisiin kuuluu käsitys siitä, että valta kirkossa kuuluu kaikkien uskovien kokonaisuudelle eli kirkolle. Augsburgin tunnustuksessa puhutaan suuresta konsensuksesta. Uskovien kesken tulisi vallita yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.

Konsensusta haettaessa on peilattava apostolien aikaan asti ulottuvaa uskoa ja oppia, pelkkä nykyhetken yhteinen mielipide ei riitä. Konsensus tarkoittaa koko kirkon yksimielisyyttä, ei esimerkiksi paikallisen seurakunnan tai hengellisen viiteryhmän yksimielisyyttä.

Millaisena kirkon ääni kuuluu tänään?

Välillä minulle todetaan, että kirkko on hiljaa, jos piispat eivät kommentoi jotain ajankohtaista aihetta. Toisinaan taas saatetaan sanoa, että kirkon edustajien ei tulisi missään määrin osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Koska kirkkoherran virassa olen kaikkien seurakuntalaisten palvelija, noudatan itse periaatetta, että papin on parempi olla puhumatta politiikkaa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yhteiskunnan asioihin voisi ottaa kantaa. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän saarnassa on luontevaa sivuta vaikkapa julkiseen vallankäyttöön liittyviä periaatteita. Mutta poliittisista keskusteluista pysyttelen tuolloinkin erossa. Kirkon ääni ei ole koskaan erillisessä tyhjiössä, vaan se kaikuu vallitsevassa tilanteessa, omista teologisista lähtökohdistaan ja arvoistaan käsin.

Kuten edellä on todettu, kirkon ääni on laaja käsite. Jos se rajattaisiin pelkästään kirkon johtajien virallisiin kannanottoihin tai kirkolliskokouksen päätöksiin, siitä jäisi monta ulottuvuutta pois.

Kirkon ääni kuuluu sielläkin, missä maan hiljaiset keskustelevat, tai missä puhutaan vaitiolovelvollisuuden piiriin liittyvistä teemoista. Näistä ei luonnollisesti revitä otsikoita.

Timo Liikanen

Kirjoittaja on Pudasjärven seurakunnan kirkkoherra.