– Oli menossa pakkohuutokauppaan, mutta ehdin ostaa pois. Parempana sitä pitivät myös entiset asukkaat. Ei siitä olisi niille muuten mitään käteen jäänyt. Ja olihan tässä emännän kotitalo ihan vieressä.
– Ei annettu sodan jälkeen mitään, kun oli sen verran maata. Siitäkin sanoivat, että elinkelvoton tila. Rintamamiestilaakaan en saanut, mutta rakensin talon itse.
– Sen verran sitten antoivat, että 20 hehtaaria kotitarvemehtää. Siitäkin on nyt seitsemän hehtaaria suojeluun pistetty kukkien ja tammukkapurojen takia.
– Vuonna 1953 rakennettiin tähän rintamamiestalon piirustuksilla isompi talo. Kaikkiaan kahdeksan lasta siunaantui ja ne kasvoi tuossa pikkuisessa pirtissä.
Talon yhdessä kamarissa piti vienankarjalainen kauppias kauppaa. Vasta 1980-luvulla saatiin Silta-ahon pihapiiriin rakennettua poromiestilalain mukainen isompi asuinrakennus.
– Kaikki lapset ovat maailmalla pärjänneet. Yksi on Amerikassa saakka. Vain nuorin poika Arto on poromies ja asuu tässä lähellä.
Anttilan suku on hoitanut poroja useassa sukupolvessa. Kun Eino palasi kävellen kotiinsa Lapin sodasta syksyllä 1944, oli hänenkin tokastaan melkoinen määrä ammuttu ja otettu sodan aikana valtion luovutuslihoiksi.
Siemenet oli sentään jääneet ja karja kasvoi hiljalleen entiselleen. Lähempänä tienvartta palkineen naapurin tokassa oli käynyt suurempi kato. Sitä olivat verottaneet myös pohjoiseen vetäytyneet saksalaiset. Röykkiöittäin löytyi taljoja metsästä.
– Korvauksia ei tapetuista poroista ikinä saatu, muistelee aikanaan lähes vuosikymmenen Livon paliskunnan poroisäntänä toiminut veteraani.
Toimittajamme tallensi pian 95 vuotta täyttävän Anttilan kertomuksen raskaasta matkasta kotiin.
"Radanvartta peräännyttiin Kannaksella, kun linjat olivat murtuneet. Oli siellä melkoinen kaaos. Yksiköt menivät aivan sekaisin. Toista rysäystä ei olisi enää kestetty.
Siitä lähti vierestä miehiä juoksemaan. Minä en lähtenyt. Tiesin, että perässä se tulee, jos tästä lähtee. Kun saatiin joukkoja uudelleen koottua, niin siellä oli myös niitä karkureita ja kieltäytyjiä. Herrat määräsivät viemään niitä konepistoolin kanssa pataljoonaan kenttäoikeuteen.
Ei ollut mitenkään mieleinen tehtävä, kun oli sakissa myös yksi kotikylän mies. Vaan tehtävä oli, mitä käskettiin. Suunnasta en ollut aivan varma, mutta yksi sakissa ollut alikersantti antoi kompassin. Sanoi, että hän ei sitä vissiin enää tartte. Se kompassi on tallessa vieläkin.
Sinne pataljoonaan ne jätin. Ei sille porukalle onneksi tainnut ehtiä sen vakavampaa sattua, sillä kohta tuli rauha ja rauhanehtojen mukaan ne oli vapautettava.
Oli ne ärsyjä miehiä sodan jälkeen. Savottakämpillä kommunistit pitivät iltaisin omia kokouksiaan. Ei niiden juttuihin parantunut puuttua. Parempi kun oli hissukseen. Jollekin yksittäin ihmettelin, että jos on asioista tuota mieltä, niin minkä takia sitten lähditte saman aatteen miehiä vastaan sotimaan?
Siitä eivät tykänneet, kun Anttilan miehet ajoivat puuta myös pyhän aikaan ja saivat niitä valtion tehopakkauksia. Olisi kuulemma pitänyt pyhittää lepopäivä.
Vastapuolen tähystyspallo oli ilmassa. Vissiin ne oli siitä nähneet meidän teltan linjojen takana. Jostain syystä se onneksi siirrettiin toiseen paikkaan, niin eiköhän tullut täysosuma juuri siihen, missä oli edellinen yö nukuttu.
Kun tuli tieto rauhasta, kaivauduttiin niin syvälle, ettei kuula olisi pystynyt kuin ihan ylhäältä päin. Vuoksen takana jo oltiin, kun se tuli. Meidän lohkolla ammunta loppui samalla kellonlyömällä, vaikka jossain muualla ne vissiin jatkoi ampumista.
Vaan ei se sota siihen loppunut. Lappeenrannasta Ouluun tultiin junalla. Siihen Tornion maihinnousulaivaan ei meidän yksikkö mahtunut, niin piti lähteä kävellen kohti Kemiä. Taisi sillä marssilla jokunen päivä vierähtää.
Kemiin kun saavuttiin, niin siellä oli valtavat juhlat päällä. Olivat pojat saksalaisten konjakkivarastot löytäneet. Ei meidän porukka niihin saksalaisviinoihin sotkeutunut, vaan sitä jatkettiin marssia kohti Torniota.
Samaan aikaan täältä Sarakylästä meni ohi Pudasjärven suunnasta saksalaisia ajattanut Laguksen divisioona. Osa täältäpäin kotoisin olevista oli kerinnyt käydä kotona. Sen verran syrjässä täällä oltiin, etteivät olleet evakkoon ehtineet lähteä. Väki oli kotona.
Ei ne saksalaiset täällä suurta vahinkoa aiheuttaneet. Tuon läheisen Rytinkisalmen sillan vain lähtiessään räjäyttivät. Kun sota loppui, siinä oli ensimmäinen työmaani, josta sain oikeaa palkkaa.
Ja taas marssittiin. Tornioon kun päästiin, olivat taistelut jo ohi. Yksi Pudasjärven poika oli Oulussa evakoinut jostain saksalaisten tavaraa ja sanoi panneensa piiloon. Aikoi käydä hakemassa, kun sota loppuu. Ne tavarat jäi hakematta. Niin siinä kävi, että se meni Tornion pommituksissa.
Koko ajan noustiin Torniojokea ylöspäin. Jälkiporukkana kärkeä seurattiin. Ei onneksi tarvinnut entistä aseveljeä kohti kertaakaan pyssynpiippua nostaa. Joku etuporukasta tuli ja kehui, että oli ampunut saksalaisen. Itsellä jos olisi ollut pakko, niin olisin kyllä pitänyt omana tietonani.
Jo Ouluun kun aikanaan junalla tultiin, oli harmittanut, kun näki rautatieasemalla ison porukan saksalaisia vangittuna. Tuntui vähän oudolta, kun tiesi, mikä kohtalo niitä odotti. Luovutus Venäjälle.
Ei ne kyllä enkeleitä olleet saksalaisetkaan. Kerran lomilla Kurenalla näin, kun ne kuljetti haavoittuneita venäläisvankeja. Yksi suomalainen yritti tarjota yhdelle raukalle tupakan, mutta vartija kielsi jyrkästi.
Saksalaisten kanssa oltiin kavereita Kiestingissä ja Uhtualla. Olivat reilua porukkaa, kun käytiin niiden korsuilla. Samovaarista kuumaa juomaa tarjosivat. Saattoi siinä olla seassa konjakkia. Kauppaa käytiin. Moni poika vaihtoi talvella huopakumisaappaansa konjakkiin.
Se oli sellaista sotaa, että alkuun mentiin saksalaisten kanssa sievästi, mutta venäläinen painosti. Se olisi tullut tilalle, jos ei olisi edetty. Sen tietää, miten siinä olisi käynyt. Ei se olisi enää Pohjois-Suomesta pois lähtenyt. Oli pakko painaa päälle.
Kun jäljestä päin alkoi tulla nuorempaa ikäluokkaa, vanhimpia miehiä alettiin kotiuttaa. Kittilään kun päästiin, tuli meillekin tieto, että tämä savotta on ohi. Ei ollut kyytiä kotiin tarjolla eikä sitä jääty odottelemaan.
Niin sitä taas käveltiin. Monta vuorokautta siinä meni. Yhtenä porukkana tultiin ja meillä oli hevoset mukana. Reput oli selässä ja kuormassa muonaa ja teltat. Yöksi pantiin teltta tienposkeen pystyyn ja nukuttiin. Aamulla jatkettiin matkaa.
Ei tarvinnut entistä aseveljeä kohti pyssyä nostaa. Joku sillä kehui. Minä olisi olisin kyllä pitänyt omana tietonani.
Ei siellä näkynyt matkan varrella yhtään ihmistä eikä ollut taloja pystyssä missään. Ne oli poltettu. Kaikki oli hävitetty. Rovaniemi oli täysin raunioina. Myöhemmin siellä kävin ja ihmettelin, että ovat saaneet pystyyn. Ensimmäiset ehjät talot olivat vasta Ranualla. Siellä oltiin yötä tyhjässä Anttilan talossa. Talonväki oli vissiin vielä evakossa.
Ruokaa riitti, mutta muun varustuksen kanssa oli heikkoa. Ranuan ja Pudasjärven välillä aukesi kantapäät. Samat jalkarätit eivät paria sataa kilometriä kestäneet. Olivat kuluneet täysin puhki eikä ollut rättimikkoja mukana. Sodan aikana sai sentään varusteita vaihtaa, mutta tämä reissu tehtiin yksillä saappailla.
Iso porukka meitä oli, kun tultiin yhtäsoittoa viimeiset 70 kilometriä Ranualta Pudasjärvelle. Sitä oli jo niin rautiunu ja tottunut kävelemään, ettei tuntunut missään. Suojalinnalle lopulta päästiin ja luovutettiin kamppeet. Sama paketti annettiin, johon oli aikanaan siviilivehkeet pakattu. Neljään vuoteen en ollut niitä nähnyt."
Lapin sota käytiin vuosina 1944-1945. Pudasjärveläisten miesten kotiutumisen muistoksi järjestettävän Takaisin kotiin -marssin tavoitteena on kävellä sama reitti, jonka miehet vaelsivat. Marssi käynnistyy 25.8. Kittilän kirkosta ja päättyy Pudasjärvelle 2.9.
Matkan kokonaispituus on 320 kilometriä.