Lea ja Simo Iso-Möttönen ovat tuoneet Taivalkoskelle tuulahduksen Pohjois-Norjasta näyttelyllään Vuonojen kutsu.
Päätalo-keskuksessa avattu näyttely kertoo koillismaalaisten muutosta Ruijan rannoille katovuosien 1861-1868 aikana. Näyttely koostuu Lea Iso-Möttösen valokuvista sekä Simo Iso-Möttösen akryylimaalauksista ja paperimassaveistoksista.
– Vuonna 1861 kolmasosa Kuusamon väestöstä matkasi Ruijaan ja sen jälkeenkin pitkin 1860-lukua. Osa muuttajista jatkoi matkaa Amerikkaan, kertoo Lea Iso-Möttönen.
Koillismaalaiset käyttivät niin sanottua kolmannen tien reittiä pohjoiseen Paanajärven, Tavajärven ja Knäsön kautta Kuolaan ja Kalastajasaarennolle, josta mentiin rajan yli Norjan puolelle. Suomalaisia sanottiin kveeneiksi.
Tuosta ajasta muistoksi Vesisaareen pystytettiin vuonna 1977 kveenipatsas, jonka julkistamistilaisuudessa olivat presidentti Urho Kekkonen, Ruotsin kuningas Kaarle XI Kustaa sekä Norjan kuningas Olav V.
Kveenipatsaassa on vanha mies ja hänen tyttärensä lapsi sylissä sekä norjalainen mies, joka tähyää merelle. Patsaan ankkuri symboloi suomalaisten asettumista Ruijaan.
Norjaan ei menty Iso-Möttösen rikastumaan, vaan saamaan ruokaa. Suomessa oli nälkävuodet.
Hänen kertomansa mukaan Norjaan matkattiin jokia pitkin, porokyydillä, hiihtämällä ja kävelemällä. Matka kesti kuukausia. Perillä puuttomassa Ruijassa ihmiset asuivat turvemajoissa ennen kuin he saivat puutavaraa talojen rakentamiseen.
– Nälkä pakotti lähtemään meren rannalle. Meri takasi sen, että ihmiset pysyivät hengissä. Kalastaminen oli vaarallista. Säätiedotuksia ei ollut. Ihmiset lukivat pilvistä, oliko tulossa myrsky.
– Erästä myrskyä kutsuttiin isoksi myrskyksi eli leskien myrskyksi. Silloin tuli 70 vasemman käden vantusta mereltä rantaan. Kun veden varaan joutuneet tiesivät, etteivät selviä, he potkivat oikean jalan saappaan ja vasemman käden vanttuun pois.
Suomalaiset veivät Pohjois-Norjaan myös maanviljelystaidon. Iso-Möttösen mukaan multaa valmistettiin kuljettamalla merestä levää, joka muuttui mullaksi. Viljan siemeniä vietiin Tornionjokilaaksosta.
Eräs suomalaisten asumapaikoista Ruijan rannoilla oli Pykeija, jota sanotaan yhä Pikku Suomeksi. Sinne kuljettiin laivalla Vesisaaresta. Vasta vuonna 1962 Pykeijaan valmistui tie.
Iso-Möttösen mukaan Pykeijassa pärjää yhä suomen kielellä. Kieli säilyi, koska suomalaiset eivät millään oppineet norjaa vaan puhuivat suomea.
– Toinen syy kielen säilymiseen oli se, että suuri osa suomalaisista Ruijaan tulleista oli Lestadiuksen kannattajia ja he pitivät suomenkielisiä lestadiolaisseuroja, eivätkä käyneet norjalaisten kirkoissa.
Osa norjalaispapeista hyväksyi suomenkielen käytön, osa ei. Viranomaiset painostivat suomalaisia ottamaan norjalaisen sukunimen. Esimerkiksi maata ei voinut ostaa henkilö, jolla oli suomalainen nimi,
– Kuitenkin Pykeijasta löytyy yhä suomalaisia sukunimiä norjalaisittain kirjoitettuina kuten Ballari, Dikkanen, Gaski ja Dörmänen, tietää Lea Iso-Möttönen.
Kveenit saivat vuonna 1999 kansallisen vähemmistön aseman ja heidän kielestään tuli vuonna 2005 Norjan kansallinen kieli, jolla on sama asema kuin saamen kielellä Suomessa.
Kveenin kieli on säilynyt lähinnä Tornionjokilaakson meänkielen kaltaisena. Nykyään kveenin kieltä elvytetään Pohjois-Norjassa.
