Hir­vi­lu­vat myön­net­ty – katso, pal­jon­ko tuli Pu­das­jär­vel­le ja miten ne jaet­tiin

Oulunkaari muistuttaa: Toi­sel­le ko­ro­na­ro­ko­tuk­sel­le tärkeä tulla an­net­tu­na aikana

Pääkirjoitus: Tar­vi­taan ko­ro­na­pas­si, koska oh­jeis­tuk­set ja suo­si­tuk­set eivät enää auta

Toivon vene lähtee liik­keel­le su­ru­ryh­mäs­sä – seu­ra­kun­ta­ko­dil­la tar­jol­la ver­tais­tu­kea ja asian­tun­ti­ja-apua puo­li­son­sa me­net­tä­neil­le

–¿Alussa astumme toivon veneeseen, joka lähtee liikkeelle, diakoni Helena Koivukangas esittelee Eeva Eerolan ”Turvallisella mielellä” -kirjasta otettua kuvaa toivon veneestä. Viereillä Sirpa Veteläinen ja Kaisa Lehtola sekä vs. seurakuntapastori Ari Kokkonen.
–¿Alussa astumme toivon veneeseen, joka lähtee liikkeelle, diakoni Helena Koivukangas esittelee Eeva Eerolan ”Turvallisella mielellä” -kirjasta otettua kuvaa toivon veneestä. Viereillä Sirpa Veteläinen ja Kaisa Lehtola sekä vs. seurakuntapastori Ari Kokkonen.
Kuva: Martta Oinas-Panuma

Pudasjärven seurakunnassa on alkamassa sururyhmä, joka on tarkoitettu heille, jotka ovat menettäneet puolisonsa kuoleman kautta.

Ryhmän ensimmäinen kokoontuminen on seurakuntakodilla keskiviikkona 27. helmikuuta, ja sen ohjaajina toimivat diakoni Helena Koivukangas, vs. diakoni Marko Väyrynen ja vs. seurakuntapastori Ari Kokkonen.

Sururyhmässä voi jakaa luottamuksellisesti kokemuksia ja tunteita yhdessä toisten ryhmäläisten kanssa.

– Suositus on, että ryhmään tullessa menetyksestä on kulunut vähintään kolme kuukautta tai enintään noin kaksi vuotta, Koivukangas kertoo.

Tarvittaessa seurakuntaan voi ottaa yhteyttä heti surun sattuessa kohdalle.

– Meille voi soittaa ja voimme kohdata kahden kesken, jotta alun kaikkein ahdistavimpaan oloon saa helpotusta. Etsimme oikeaa tapaa auttaa, ettei kukaan jäisi yksin, Kokkonen kertoo.

Monet surevat eivät halua rasittaa läheisiään liikaa omilla murheillaan, joten siinäkin mielessä ulkopuolinen apu on usein paikallaan.

Sururyhmään saa tulla sellaisena kuin on.

– On tärkeää, että jokainen saa tehdä omaa surutyötänsä, Koivukangas painottaa.

– Sururyhmässä voi myös puhua sellaisista asioista, joista muualla ei pysty puhumaan ääneen. Toisaalta kaikilla ei ole pakko sanoa yhtään mitään. Voi rauhassa kuulostella ja tutustella, Koivukangas avaa.

Sekavia tunteita lähdetään jäsentämään erilaisilla keinoilla.

– Aina ei ole sanoja sille, miltä tuntuu. Silloin voi vaikka kuvailla tunteilla jollain muulla tavalla, esimerkiksi tekemällä kollaasin, Koivukangas kuvaa.

– Kannattaa tulla rohkeasti mukaan, jos on yhtään sellainen olo, että ryhmästä saattaisi olla hyötyä. Kaikki ovat tervetulleita oman surunsa kanssa, Kokkonen kannustaa.

Puolisonsa menettäneet Sirpa Veteläinen ja Kaisa Lehtola iloitsevat siitä, että rohkaistuivat itse osallistumaan sururyhmään muutamia vuosia sitten, sillä se joudutti heidän surutyötänsä eteenpäin.

Elämään tuli toivoa ja lohtua.

– Kyllä se ensin tuntui vähän vieraalle, mutta kun kynnyksen yli astui, se auttoi, he kannustavat.

– Kannatti osallistua. Se oli iso helpotus alussa ja auttoi jatkamaan matkaa, Veteläinen kertoo.

Ryhmään osallistumiseen ei tarvitse valmistautua millään tavalla, riittää kun saapuu paikalle:

– Edes omia nenäliinoja ei tarvitse ottaa mukaan.