Joko luit: Pu­das­jär­ven Ryh­mä­ko­ti Kort­tees­sa alkoi uusi ak­tii­vi­sem­pi arki – tältä näyttää vas­ta­val­mis­tu­nees­sa ko­dis­sa, joka on asuk­kai­den mie­les­tä unel­mien täyt­ty­mys

Mainos: Talvitarjouksena Iijokiseutu Digi tai myös painettu lehti, katso tarjoukset tästä

Kolumni

Suo­me­lai­nen rea­lis­mi on pes­si­mis­miä, jonka vuoksi emme pärjää ur­hei­lus­sa

Pudasjärvi

Kolumni

Viime päivien ja viikkojen aikana penkkiurheilijoita on hellitty oikein kunnolla, kun Yle esittää kanavillaan sekä yleisurheilun MM-kilpailut että naisten jalkapallon EM-turnauksen. Harmikseni olen saanut todeta, että Suomen osalta kumpikin urheilujuhla on, ainakin toistaiseksi, ollut melkoisen lattea. Eniten minua ei kuitenkaan kismitä, ettei tulosta ole tullut, vaan se, ettei tulosta ole edes odotettu.

-
Kuva: Pieta Niemelä

Mediassa jaksetaan kyllä toitottaa, kuinka hieno saavutus EM-kisapaikka Helmareilta on, enkä sitä kiistäkkään. Olen kuitenkin korviani myöten täynnä sitä, ettei kisapaikalla ole yritystäkään tehdä mitään merkityksellistä.

Jo lohkoarvonnan jälkeen oli kaikille jalkapallon ystäville enemmän tai vähemmän selvää, ettei Suomi tule pääsemään omaa lohkoaan pidemmälle. En minäkään uskonut, että suuria yllätyksiä Helmarit saisivat kisoissa aikaan, mutta olen pettynyt siihen, kuinka turnaus käytännössä julistettiin Suomen osalta taputelluksi jo ennen kuin pelaajat edes astuivat lentokoneeseen.

Toki on tervettä ymmärtää olla odottamatta liikoja, mutta urheilussa jos jossain kaikki on mahdollista. Huonon tuloksen olettaminen ei siis ole realistinen ennakko-odotus vaan pessimismiä parhaimmillaan. Myös altavastaajien tulee lähteä mukaan kisaan asenteella ja pää pystyssä, näyttämään, mihin täällä pystytään ja tavoittelemaan parasta mahdollista suoritusta.

Suomalaisten ajatus tuntui puolestaan olevan vain pelata kisat pois alta, kun ei niissä mitään saavuteta kuitenkaan; nautitaan vain siitä, että ollaan kisoihin asti päästy, se riittää meille!

Aina urheilussa ei tietenkään pärjää, vaikka asenne olisikin kohdallaan. Mutta varsinkin nykyisin, kun yhä enemmän puhutaan henkisestä ja psyykkisestä valmennuksesta, ei kenellekkään pitäisi olla epäselvää, että huippu-urheilijalla myös korvien välin tulee olla kunnossa. Tärkeä osa tätä mielen hyvinvointia on terve voitontahto.

Luulen, että siinä piileekin syy siihen, miksi nykyisin suomalaisille yksikin mitali, tai jopa pistesija, mistä tahansa arvokisoista on juhlan aihe. Suomalaiset opetetaan nöyriksi ja vaatimattomiksi: liikaa ei saa tavoitella, eikä omista saavutuksistaan ole sopivaa tehdä numeroa. Nämä arvot ovat usein ihailtavia, mutta eivät sovi yhteen huippu-urheilun kanssa.

Kun Yle uutisoi viikonloppuna Ella Junnilan purskahtaneen itkuun haastattelussaan epäonnistuneen välierän jälkeen, mieleeni nousi yksi ajatus: “Hyvä!” Vaikka elämä on urheilua suurempaa, eikä liialliset paineet menestymisestä ole hyväksi, on virkistävää nähdä suomalainen urheilija, joka tosissaan ja tunteella välittää suorituksistaan.

Vuosikausien ajan mediassa on näkynyt pelkästään hymyileviä häviäjiä, jotka kertovat olevansa kuitenkin ihan tyytyväisiä heikkoihin suorituksiinsa. Vaikka tappioita ei auta ottaa liian raskaasti, kun tahtoo menestyä, epäonnistumisen tulee kirpaista.

Ymmärrän, että kuulostan varmasti joidenkin korvaan varsinaiselta sadistilta. Haluan kuitenkin korostaa puhuvani huippu-urheilusta, joka on työ ja jonka tavoitteena on onnistua muita paremmin: olla paras. En ole esimerkiksi sitä mieltä, että nuorten urheiluharrastuksissa pitäisi puurtaa hammasta purren oman hyvinvoinnin rajoilla tai antaa vain parhaiden osallistua toimintaan.

Urheilu on kaikkia varten ja sen tarkoitus on olla ennen kaikkea hauskaa. Mutta eikö voittaminen ole häviämistä hauskempaa?

"Urheilun tarkoitus on olla ennen kaikkea hauskaa. Mutta eikö voittaminen ole häviämistä hauskempaa?"