Kolumni

Onko minun pakko hankkia auto?

Kirjoittaja on opiskelija, joka ei pidä autolla ajamisesta.
Kirjoittaja on opiskelija, joka ei pidä autolla ajamisesta.
Kuva: Riika Tauriainen

Asun Jyväskylässä, eikä minun tarvitse usein kulkea edes bussilla, kun pyörällä ja kävellen hoituvat niin kahden ihmisen ja kissan ruokaostokset kuin työmatkatkin. Miksi tarvitsisin autoa mihinkään? Miksi edes haluaisin auton?

Kun huutelee kaupungista, missä julkisen liikenteen infra toimii hyvin, ei välttämättä muista, miten tärkeä kulkuväline auto on suurelle osalle väestöstä. Välttämätönkin.

Pudasjärvellä olen täysin linja-autovuorojen tai äitini auton varassa. Sain tuotua pyöräni toki mukanani, mutta en ole tarpeeksi kova polkemaan, että kerkeäisin vapaa-ajallani virkistäytyä vaikkapa Syötteellä. Siellähän on kuulemma hyviä pyöräreittejä.

Harmi, että sinne pääsee julkisilla vain lauantaisin.

Mietin usein valintojani ilmastokriisin keskellä. Vaikka kritisoin puhtaasti yksilön valintoihin keskittymistä, olisi virheellistä väittää, että kulkuvälinevalinnoillani ei olisi mitään merkitystä.

Välillä tuntuu, että minua jopa kannustetaan tekemään vastuuttomia päätöksiä, vaikka arjessani kuljenkin melkein päästöttömästi.

Kaiken lisäksi olen kehno kuski. Siksikin istun mieluummin satulaan ja suhaan vaikka sitten autojen seassa.

Annan pari esimerkkiä siitä, miten ilmastotekona hehkutettu kotimaan matkailu ohjaa valitsemaan henkilöauton julkisen liikenteen ja polkupyörän sijaan.

Kävin kihlattuni kanssa Mikkelin liepeillä mökkeilemässä, ja koska autoa ei ole, menimme pyörinemme linja-autolla kaupunkiin ja poljimme loput 15 kilometriä kohteeseen.

Saimme pyörät takaisin ongelmitta, mutta menomatkalla kuski oli äimänä.

Hän ei ollut saanut tietoa, että linja-auton kyytiin oli ostettu molemmat tarjolla olevista pyörälipuista. Ruuma oli täytetty matkahuollon paketeilla, mutta pienen tetrispelailun jälkeen saimme mankelit kyytiin.

Ai niin, poljettuamme 7 kilometriä takaisin, takakumini puhkesi. Teki mieli tilata taksi, mutta kävelimme. Joillekin vuoroille pyöräliput on ostettava kuskilta – jos niitä on siis jäljellä.

Kun tulin Pudasjärvelle, junavuoroni peruttiin jostain syystä.

Kun vaihdoin lippuni VR:n sovelluksessa ohjeita noudattaen, jossain kohtaa bitti meni vinoon ja maksettu pyörälippuni ei tullut seuraavalle vuorolle mukaan – itse asiassa junaan ei mahtunut pyöriä lainkaan.

Pyöriä ei mahtunut junaan? Miten niin ei mahtunut?

Sain liput vaihdettua seuraavalle päivälle, mutta jouduin matkustamaan muutaman aseman välin pyörääni tukien, koska vähäiset pyöräpaikat oli myyty loppuun. Niitä on muuten yhteensä kuusi per juna. Pyöriä oli seitsemän.

Pyörän saa vain Intercity-juniin.

Suomen raideliikennettä soimataan paljon, mutta oikeasti se on todella laadukas, joskin monopoliaseman saavuttanut liikennöitsijä voisi tehdä vuoroista hieman saavutettavampia myös pienituloisille.

Junissa on tilaa olla, ja voi jaloitella, jopa kaljoitella. Onnibusilla paljon matkustaneena pidän junia todellisena luksuksena, josta mielellään maksaa muutaman kympin ekstraa.

Olen vain ihmeissäni, miten vaikeaa pyörän ja julkisen liikenteen yhdistäminen nykyään on. Kollegani kertoi, miten muutama vuosikymmen sitten pyörät nostettiin linja-auton katolle.

Maata pitkin matkustaminen ja ekologisen vastuun ottaminen on nykyään tehty itse asiassa aika vaikeaksi.

Tässäkin asiassa olisi hyvä tukea yksilöä vastuullisuudessa.