Viime torstaina arkivapaata viettäessäni kuuntelin lumitöiden lomassa hallituksen tiedotustilaisuutta. Tuli voimakas deja vu -kokemus lähes vuoden takaiseen maaliskuiseen torstaihin liittyen.
Kevät 2021 tullaan viettämään pitkälti samankaltaisissa olosuhteissa kuin edelliskevät. Alkuvuonna vallinnut orastava toiveikkuus tilanteen helpottumisesta ja rajoitteiden asteittaisesta lieventymisestä on haihtunut ilmaan, erityisesti uuden virusmuunnoksen rantautumisen vuoksi.
Me suomalaiset olemme sopeutuneet kohtuullisen hyvin vallitsevaan tilanteeseen. Suosituksiin ja rajoituksiin on suhtauduttu pääosin tilanteen vaatimalla vakavuudella.
Viestinnän merkitys on korostunut. Viime viikkoina viranomaisviestinnässä on ollut välillä vaikeuksia pysyä mukana.
Kun hallitus ilmoitti torstaina välittömistä kuuden hengen kokoontumisrajoituksesta leviämis- ja kiihtymisvaiheen alueilla, joista jälkimmäiseen Pohjois-Pohjanmaakin kuuluu, asia ei ollutkaan ihan niin. Seuraavana päivänä aluehallintovirastolta tuli tieto, että asia kuuluu heidän päätäntävaltaan.
Julkisuudessa eri viranomaistahojen välinen nokittelu ei anna hyvää kuvaa eikä vahvista luottamusta. Nyt jos koskaan pitäisi toimia laajasti yhteisessä rintamassa.
Seurakunnissa on toimittu tuomiokapitulin ohjeiden perusteella. Ne on laadittu yhteistyössä aluehallintoviranomaisten kanssa. Myös paikallistasolla on kuljettu samaan suuntaan kaupungin linjausten kanssa. Tämä on esimerkiksi näkynyt lasten parissa järjestettävässä toiminnassa, jota on järjestetty myös silloin, kun aikuisten kokoava toiminta on ollut tauolla. Tässä on noudatettu päiväkoteihin ja kouluihin liittyviä käytänteitä.
Koska yli 12-vuotiaiden ryhmämuotoinen harrastustoiminta näyttää keskeytyvän 8.3. alkaen kolmeksi viikoksi, sillä perusteella koululaisten talvilomaviikolle suunniteltu rippileiri siirretään loppukesään.
Koronaviruspandemian selättämiseksi on tarvittu ja tarvitaan edelleen yhteisiä toimia. Ne ovat rajoittaneet perusoikeuksia, kuten kokoontumisvapautta. Ymmärrämme myös hyvin sen huolen ja ahdistuksen, mitä koetaan, kun rajoitukset kohdistuvat oman työn tekemiseen, elinkeinon harjoittamiseen ja toimeentuloon. Yhteiskunnan tukitoimet ovat näissä tilanteissa tärkeitä.
Rajoituksilla on ollut iso vaikutus seurakunnan toimintaan. Yleisellä tasolla voi tuntua yksinkertaiselta määritellä kokoontumisrajoituksia yleisötilaisuuksiin.
Kipeiksi tilanteet muuttuvat silloin, kun käytännössä aletaan miettiä, keitä saa osallistua esimerkiksi hautajaisiin. On selvää, että kaikissa tilanteissa vainajan lähimmillä omaisilla tulee olla mahdollisuus osallistua hautajaisiin. Tapauskohtaisesti joudutaan sitten arvioimaan, keitä tähän kulloinkin kuuluu.
Viimeisimmissä tuomikapitulin ohjeissa seurakunnille on korostettu pastoraalista harkintaa myös kasteiden ja vihkimisten kohdalla. Perusohjeena on, että tilaisuudet kaikissa tilanteissa pitää pysyä pieninä.
Olemme osaltamme etsineet teknisiä ratkaisuja siihen, että kirkollisia toimituksia pystytään seuraamaan entistä laajemmin etäyhteyksillä. Tällä hetkellä pystymme tarjoamaan striimauksen sekä kirkolta että seurakuntakodilta YouTuben välityksellä piilotetulla linkillä.
On ymmärrettävää, että tässä vaiheessa rajoitusten kiristyminen tuntuu väsyttävältä. Tällaista koen itsekin. Kaikesta huolimatta nähdään elämän positiiviset asiat ja iloitaan lisääntyvästä valosta!