Joensuun yliopistoon viime keväänä tohtorinväitöskirjan tehnyt Jouni Salonen on selvittänyt tutkimuksessaan erittäin uhanalaisen jokihelmisimpukan eli raakun sidonnaisuutta isäntäkalaansa.
Raakun elinkiertoon kuuluu sen toukan loisiminen lohikalan, Iijoen vesistöalueella Itämeren lohen tai paikallisen purotaimenen, kiduksissa. Tutkimuksessa selvisi, että lisääntyminen onnistuu selvästi parhaiten kalalajissa, johon paikallinen raakkukanta on vuosituhansien aikana sopeutunut.
Salosen selvityksen mukaan pienten sivupurojen raakkukanta voi käyttää isäntäkalana vain purotaimenta eli tonkoa. Perinnöllinen sopeuma on voimakas, raakuntoukan loisiminen onnistuu selvästi parhaiten juuri kotipuron tonkojen kiduksissa.
Salonen tutki väitöskirjaansa varten raakkuja myös Livojoessa. Siihen ei isäntäkala, Itämeren lohi, ole tunnetusti päässyt nousemaan kuuteen vuosikymmeneen. Raakkukantaa on kuitenkin säilynyt, onhan nilviäinen pitkäikäinen, sillä se elää yli satavuotiaaksi.
Niinpä jokihelmisimpukka, joka on aikoinaan ollut Livojoessa hyvinkin yleinen eläjä, on häviämässä. Lohi ei pääse nousemaan, eikä voimayhtiön velvoitteisiin kuuluneista taimenistutuksista avuksi ole ollut, kuten Salosen tutkimus osoittaa.
Iijoen vesistöalueelta löytyi Salosen väitöstutkimuksessa käytetyn uuden menetelmän ansiosta kolme uutta raakkupopulaatiota. Tutkija osoitti, että syksyllä isäntäkalan kiduksiin kiinnittyneet raakun toukat voidaan kevään ja alkukesän aikana havaita paljain silmin.
Kun pyynti tehdään sähkökalastamalla, tutkitut kalat voidaan palauttaa vesistöön vahingoittumattomina.
Tehty väitöstutkimus selvittää osaltaan sen, miksi tehdyistä suojelu- ja elvytystoimista huolimatta erittäin uhanalaisen raakun kantaa ei ole saatu elpymään.
Nyt elossa olevan raakkukannan arvoksi Iijoen vesistöalueella on laskettu 200 miljoonaa euroa. Laskelma pohjautuu ympäristöministeriön asetuksen mukaiseen rauhoitettujen eläinten arvoon. Raakun kohdalla se on 589 euroa.
Juha Sipilän kolmen puolueen hallituksen yksi kärkihanke on Iijoen vaelluskalakantojen elvyttäminen. Mikäli lohi pääsisi nousemaan Livojokeenkin, säilyisivät toiveet saada joen ikääntynyt raakkukanta uusiutumaan.
Livojoen raakun vähentäjinä on ensin ollut helmenpyynti. Sen loputtua nousivat jokeen uittoperkauksia varten telaketjutraktorit, jotka työntelivät koskien kivet rantavalleiksi uiton helpottamiseksi.
Viimeiset puoli vuosisataa on jokiveden laatu ollut ajoittain vakava uhka raakuille. Laajat soiden ojitukset 1960-luvulta lähtien ovat tuoneet sekä humusta että hiekkaa raakkujen esiintymisalueille.
Livojoella tehtiin 1990-luvun alkupuolella perattujen koskien ennallistustöitä. Ne olivat ensimmäinen jokeen kohdistunut työ, jossa otettiin huomioon myös raakku.
Kiviä koskiin siirrellessä ja jokeen peratessa tehtyjä oikomisia ennallistaessa veden laatu oli tiukassa seurannassa. Työ keskeytyi, mikäli vesi samentui liikaa.
Kaikkia uittoa varten tehtyjä perkauksia ei ole vielä ennallistettu. Viimeiset puut huilasivat pitkin Livojokea 1970-luvun lopulla.
Pudasjärven kaupungin ja Pohjolan Voiman Kollaja-työryhmän loppuraportissa kerrotaan, että jos Kollajan allas rakennettaisiin, se vaikuttaisi Livojoen nykytilaan, koska joesta kaivettaisiin täyttökanava Aittojärveen.
Iijoen ja Livojoen yhteyteen vaikuttaisi myös Aittojärven ja Kollajan tekojärven väliin suunniteltu säännöstelypato.
Loppuraportissa esitetään, että Kollaja toisi lisävaikeutta vaelluskalan paluulle Livojokeen. Siksi tarvittaisiin ylisiirtoja ja mäti- tai pienpoikasistutuksia. Raportissa on virke: ”Näin varmistettaisiin myös Livojoen raakkukannan säilyminen, mikäli ne ovat riippuvaisia merilohesta.”
Kuten Jouni Salosen tutkimus osoittaa, ilman merilohta ei raakun säilymiselle juuri toiveita ole.
