Suomessa on hätäaputöitä tehty jo 1860-luvulla, jolloin rakennettiin Riihimäen ja Pietarin välistä rautatietä.
Työstä maksettiin noin kaksikymmentä prosenttia pienempää palkkaa kuin vapaiden markkinoiden töissä kouluttamattomille sekatyömiehille, tietää Wikipedia. Työt olivat tyypillisesti lapiotöitä tienrakennustyömailla, soiden kuokkimasta ynnä muuta vastaavaa.
Omaan muistiini sana ”hätäaputyöt” sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin Vaarankylän miehetkin lähtivät useamman miehen ryhminä milloin mihinkin päin suomea, yleensä tietöihin.
Anselmi Särkelä, Lassi Salonpää ja Eero Heinonen saivat työvoimatoimistosta määräyksen hätäaputöihin Kuusamon ja Suomussalmen välille. Matka taittui linja-autolla Kuusamon kautta ja perillä odottivat tietyön lapiohommat ja miehistöparakit asukkaitaan suurehkon järven rantamilla.
Pari päivää kului miehiltä työmaan tapojen totutteluun ja asumisen oloutumiseen, jonka jälkeen siirryttiin iltaisin kalastukseen.
Innokkaina kalamiehinä tunnetut Lassi ja Eero eivät lähteneet mihinkään ilman pyyntivälineitä, niinpä tulomatkalla repun päällä keikkunut jääkaira tuli käyttöön ja repuista löytyi pilkki- ja koukkupyynti välineet. Antilla ei sellaisia ollut, mutta kavereilla oli myös varapyyntivälineet, jotka hän sai lainaksi.
Järvellä silmäiltiin sopivia paikkoja ja pilkittiin syöttikaloja matikoille. Hommassa ei kauaa nokka tohissut, kun päästiin madekoukkujen virittelyyn. Vielä ennen pimeää ehdittiin pilkkimään muutama paistiahven.
Viikonloppuna koettiin koukut ja madekeiton ainekset nousivat jäälle. Koska pilkkimällä saatiin myös ahvenia niin suolakalaksi kuin paistamiseenkin, alkoi miesten omavaraistalous olla kohdillaan.
Antti aikoi nylkeä mateet, mutta sai ohjeet kaltata ne kuumassa vedessä, näin keitosta tulisi maukkaampi. Lassi ja Eero valmistivat kalttaamisessa valkoisiksi muuttuneista mateista keiton.
Suurehkossa parakissa alkoi tuoksua toisten asukkaiden kiusaksi madekeitto, mutta pyytäjät loikoilivat mahat täysinä peteillään sätkistään ruokasavuja henkäillen. Mikäpä tässä, olot oli taas kerran tehty niin mukavaksi kuin se näissä oloissa oli mahdollista.