Kesäkuvakisa: Osal­lis­tu Ii­jo­ki­seu­dun ke­sä­ku­va­ki­saan ja voita hienoja pal­kin­to­ja – Katso jat­ku­vas­ti täy­den­ty­vä ku­va­gal­le­ria

Kolumni

Do­ku­men­toin­ti he­rät­tää eloon – "Olen kii­tol­li­nen niille ih­mi­sil­le, jotka ovat ku­van­neet ja kir­joit­ta­neet silloin sata vuotta sitten, vaikka arjessa on var­mas­ti ollut paljon muu­ta­kin huo­leh­dit­ta­vaa"

Pudasjärvi

Jokaisessa perhepiirissä on niitä, jotka uutterasti ensimmäisestä koulupäivästä rippijuhliin, pääsiäispupusta joulupukin tuloon ja mökkirempasta illanistujaisiin ovat ikuistamassa hetkiä valokuviin, videoihin tai päiväkirjaan. Samalla tavalla Vaahteramäen Eemelin Alma-äiti kirjaa tunnollisesti mustepulloja säästelemättä sinikantisiin vihkoihin päivän metkut, ja tekee näin arvokasta dokumentointia perhepiirille.

-

Yhtä kaikki nämä oman elämänsä dokumentoijat kuin myös ammattilaisdokumentoijat, kuten tutkijat ja toimittajat, tekevät tärkeää työtä taltioidessaan erilaisia aikakausia yhteiseen muistiin.

Pääsin lukemaan teosta, joka sisältää dokumentointia noin sadan vuoden takaa ajalta, jolloin isoisovanhempani tapasivat ja ryhtyivät perustamaan perhettä 1920–30-lukujen taitteen Suomessa.

On kiinnostavaa lukea otteita kirjeistä, kuvailuja sen ajan ihmisistä ja katsella valokuvia. Valokuvien runsaassa määrässä näkyy isoisoäitini valokuvausharrastus.

Vaikka tarinoita menneisyydestä on kuullut aiemminkin, dokumentaarisuus herättää menneen eloon.

Usein ajatellaan, ettei tavallinen, jokapäiväinen arki ole merkittävää eikä tallentamisen arvoista.

Todellisuudessa historian edetessä ihmisiä tuntuu kuitenkin kiinnostavan usein juuri se, millä tavalla arkea oikein elettiin milloinkin. Se on ymmärrettävää, sillä omaa arkea voi näin vertailla ja saada paljon uutta ajateltavaa; noinko pyykit pestiin ennen vanhaan, tuollaisiako puhelimet olivat?

Arjen merkittävyydestä kertoo se, että tv-sarjat ovat nousseet lähes elokuvia suositummiksi. Sarjoissa seurataan elämäntarinoita, jolloin katselija pääsee seuraamaan henkilöiden ja mahdollisesti sukupolvienkin arkea sen sijaan, että lyhyessä ajassa esitettäisiin vain hahmojen elämän suurimmat käännekohdat.

Olen kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat kuvanneet ja kirjoittaneet silloin sata vuotta sitten, vaikka arjessa on varmasti ollut paljon muutakin huolehdittavaa. On kiehtova ajatus, että joskus jokaista valokuvaa on pysähdytty ottamaan eivätkä sen kuvaajat ole voineet tietää, että vuosisadan päästä samaista tilannetta tullaan tarkastelemaan kirjassa.

Vanhemmat siirtävät sukupolvi sukupolvelta lapsilleen opittuja tapoja, puhetapaa, oikeastaan koko elämisen tapaa ja sitä, miten elämään suhtaudutaan. Tällöin sukupolvia yhdistävästä dokumentaatiosta voi löytää paljonkin selityksiä oman elämän vaikeuksiin, murheisiin ja iloihin. Mikäli omasta suvusta ei ole jäljellä dokumentaatiota, samaistumispintaa menneisyyteen on saatavilla yhteisistä arkistoista, sillä yhteiskunnan tilanne vaikuttaa aina yksilöihin, ja näin jo aikakauden kautta voi päätellä paljon.

Millaista dokumentointia tästä ajasta jää ja kuinka digitaalista se on. Ovatko kaikki tiedostot lopulta pilvessä, jonne ne myös jäävät salasanojen taakse silloin, kun niiden haltijan elämä päättyy? Toisaalta tallenteita on entiseen verrattuna saatavissa joka tapauksessa ylettömän paljon, joten sen riittävyydestä tuskin tarvitsee olla huolissaan. Ei ole turhaa työtä liimata kuvia valokuva-albumiin tai nauhoittaa VHS-kasettien videot digimuotoon, sillä silloin ne ovat tallessa, mikäli lapsenlapsenlapset 2120-luvulla ovat yhtä uteliaita.

Kolumni

Reeta Jylhänlehto

Kirjoittaja opiskelee Oulun yliopistossa

”Olen kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat kuvanneet ja kirjoittaneet silloin sata vuotta sitten.”