Kor­kein­taan vähän sivussa

– Nuo koivut ovat jo toisella puolella, huomauttaa Risto Kokko.

Toinen puoli tarkoittaa toista kuntaa, toista maakuntaa. Ranua, Lappi.

Me silti istumme juttelemassa Pudasjärven puolella. Risto ja Merja Kokon paritalon puolikkaassa on pöydässä ja ikkunoissa Marimekon Unikko-kuosia, kaiken keskellä näyttävä leivinuuni ja puuhella sekä erikoisuutena upea vitriini, jonka lasisilla hyllyillä on esillä kymmeniä pienoismalleja lähinnä Ristolla olleista maansiirtokoneista.

Risto Kokko on syntynyt Kokkokylään luonnon keskelle. Paikka on ainutlaatuinen, sillä Ranuan ja Lapin rajalle ei ole tontilta kuin kivenheitto.

Tontilla on alkuperäiset satavuotiaat aittarakennus ja talli. Muuten muutoksia on tehty aika lailla. Nykyisin Kokot asuvat paritalossa, jonka toista puolta asuttaa heidän poikansa.

Ranualta kotoisin oleva Merja Kokko muutti Kokkokylään 1980-luvun alussa. Silloin Ranualta muuttavalle tuntui siltä, kuin olisi tullut kotiin. Koti se onkin siitä lähtien ollut, isolla koolla.

Siellä on perheeseen syntynyt kuusi lasta, eletty kiireisiä vaiheita ja muovattu paikasta täydellistä pala kerrallaan.

Risto on koko elämänsä asunut samalla paikalla. Välillä koko perhe kävi Espoossa yhteensä kahdeksan vuoden pätkän, mutta silloinkin Kokkokylässä oli koti, jossa Risto asui kesät töiden vuoksi.

– Tuntui aina hyvältä palata tänne takaisin, hän muistelee.

Lopullisesti he palasivat vuonna 2008, kun kahdeksan Espoon-vuoden jälkeen nuorimmainen lapsi kysyi, joko muutettaisiin takaisin kotiin.

Lapset viihtyivät kaikesta päätellen nuoruutensa Kokkokylässä hyvin. Tekemistä riitti erityisesti ulkona.

– Ulkona oli lasten tekemä vesiliukumäki. Rantasaunalla oli puusta tehty mäki, jonka pinnoitimme isolla pressulla ja palovesipumpulla pumppasimme mäkeen vettä. Sisälläkin oli lasten makuuhuoneeseen tehty iso kerrossänky ja liukumäki, Risto muistelee.

Samanlaisen lapsuudenkokemuksen jakaa Risto. Hän kertoo, että päivät vietettiin ulkona. Sisällä käytiin vain syömässä, saunomassa ja nukkumassa.

– Jo silloin olin kova tekemään lumitöitä. Housujen polvet olivat aina auki, kun polvella kippasin kolasta lumet penkan päälle. Sisällä pelasimme paljon lautapelejä.

Riston nuoruudessa kylällä oli paljon asukkaita ja paljon samanikäisiä poikalapsia, joiden kanssa viettää aikaa. Nykyään kylällä on vakituisia asukkaita vajaassa kymmenessä talossa ja vain yksi alaikäinen. Ylivoimaisesti suurin osa asukkaista on jo iäkkäitä.

Kokkokylältä koulussa käytiin Yli-Siurualla, sekä Riston että hänen lastensa aikana. Sinne oli sopiva kahdeksan kilometrin matka, joka kuljettiin taksilla. Yli-Siuruan ja Ranuan Asmuntin koulut yhdistettiin 1990-luvulla, jonka jälkeen niiltä Pudasjärvenkin perukoilta käytiin koulua Ranualla. Nykyään Asumntissakaan ei ole koulua.

Lähikoulujen lisäksi Kokkokylältä on ajan saatossa loppunut kaupat, posti ja baari. Kaikki näistä oli toiminnassa vielä Riston nuoruudessa. Kun Merja muutti kylälle, kauppa-asiat hoidettiin kauppa-autoissa. Myös kirjastoauto oli silloin tuttu näky.

– Nyt on aika lailla hiljentynyt tämä kylä, he tuumaavat.

Kauppareissut hoituvat nykyään helposti Kurenalla, kun Merja käy siellä töissä. Jos kauppaan lähdetään esimerkiksi loma-aikana, niin silloin valitaan usein myös lähempänä oleva Ranua. Yhtä voipakettia varten ei kuitenkaan ajeta montaa kymmentä kilometriä.

– Jos ei ole voita leivälle, niin syödään ilman, jos ei ole voita puuroon niin laitetaan mitä sattuu löytymään. Se ei ole niin nuukaa, Risto kertoo.

Merja yhtyy siihen, ettei ole niin vakavaa, jos kaapissa ei ole kaikkea tai vaikka jotain puuttuisikin. Se on asennekysymys.

– Täällä on kuitenkin oppinut vähän varautumaan ja etenkin tällaisena aikana sitä pitää miettiäkin. Säilykkeitä on kaapissa. Aivan hirveää hamstrausta ei silti pidä harjoittaa, vaan vähän pitää pitää samalla mielessä kestävä kehitys.

Ruokaa on varalta säilykkeinä ja pakastimessa ja kellarissa perunaa. Kotivaran kannalta tärkeimmät ovat kaivon vesi ja liiterillinen polttopuita lämmitykseen.

Vaikka joutuisi kantamaan veden kaivosta ja lämmittämään talon puulla, niin silti Kokoilla on ympärillään suuri voimavara. He suorastaan jumaloivat luontoa. Se tarjoaa paikan lähes kaikille heidän harrastuksilleen, mutta ennen kaikkea se mahdollistaa arjesta irtautumisen ja rauhoittumisen.

– Olemme keskellä kaikkea, kun tästä pääsee hiihtämään, marjaan, pyöräilemään, retkeilemään, luettelee Risto.

– On meillä myös lumikengät, joilla tarvomme talvisin, jos emme muuta keksi, Merja naurahtaa.

Jos lapsena Risto vietti kaiken ajan ulkona, niin sama jatkuu vielä tänäkin päivänä. Ainakin suurin osa vapaa-ajasta kuluu ulkona. Ulkona touhuillaan kaikenlaista pakollisista ruohonleikkuusta ja lumitöistä metsässä samoiluun.

Merja kertoo huvittuneena myös Riston perunankasvatusharrastuksesta. Vaikka perunaa ei kovin suuria määriä tule, niin silti pottumaan parissa touhuilu on tärkeää Ristolle.

– Olemme sellaista tulentuijottelukansaa. Saatamme olla makkaranpaistotulilla muutaman tunninkin, vaikka makkaraa ei ole edes mukana, Risto kertoo.

Heillä ei ole tulipaikat kaukana, oma laavu on pienen matkan päässä metsässä ja toinen tulipaikka on pienen tekolammen rannalla vajaan 200 metrin päässä kotoa.

Lammen rannalla on myös pieni mökki ja yksi tärkeimmistä harrastuksista: sauna.

Kokot rakastavat saunomista. Heillä on kotona sisällä sauna, jossa on sekä puu- että sähkökiukaat. Sen lisäksi pihapiirin kesäkeittiön yhteydessä on pihasauna, lammen rannalla on rantasauna ja vielä takataskusta löytyy telttasaunakin.

– Viihdymme rauhassa yhdessä, Merja kertoo saunomisen merkityksestä.

Rauhallisen kahdestaan olon vastapainona on sopiva määrä reissailua ja kymmenen lapsenlapsen kanssa touhuilua. Tasapaino on oltava kaikessa.

– Tykkäämme vieraistakin ja palvella heitä. Joskus kyläläisetkin kävelivät vain kylään, mutta sekin liikenne on hiljentynyt, Risto toteaa.

Kokoilla on totuttu siihen, että huoneissa ja pihamaalla kuljeskelee ihmisiä. Jo Riston lapsuudessa liikennettä oli paljon, sillä Riston isä oli metsätyönjohtaja. Edelleen he majoittavat Riston yrityksen työntekijöitä, vaikka ei vierasmäärää voi verrata siihen, kun toiminta oli vilkkaimmillaan.

– Silloin sai keittää lihakeittoa ja pestä pyykkiä. Turvetta leijaili kaikkialla, mutta asennoiduin niin, että mitä enemmän sotkua, sitä enemmän tulee tuottoakin, Merja muistelee hymyileväisenä.

Yritystoimintaa Kokon mailla on pyöritetty alusta asti. Ristolle yrittäjyys on ollut luontaista, jos lumitöidenkin tekeminen on. Tälläkin hetkellä hän talvisin istuu aurauskaluston kyydissä ja sulan maan aikaan täyttää, eli ennallistaa, ojia.

Riston kaikista suurin työllistäjä oli turvetuotantoalue niin kauan kun sen parissa oli mahdollista työskennellä. Vaikka auraushommat ja muut konetyöt ovat vieneet paljon muuallekin töihin, niin turvetuotantoalue löytyy omilta mailta, mikä on ollut Riston mielestä vain positiivinen asia.

Merja työskentelee tällä hetkellä OSAOn Pudasjärven yksikössä opettajana sote-linjalla. Hän on vuosien saatossa opiskellut myös paljon, kehittänyt itseään.

– On täältä pitkä matka kaikkialle, mutta ei ole töihin lähteminen sen kummempi kuin muuallakaan. Pääkaupunkiseudulla menee sama aika paljon lyhyempäänkin matkaan, Kokot pohtivat.

Kiireisimpään aikaan 1980-luvulla he eivät paljon muuta tehneet kuin työskennelleet. Molemmat tekivät yhtäaikaisesti montaa työtä. Samoihin aikoihin syntyivät myös lapset. Silloin korvaamaton apu tuli Riston vanhemmilta, jotka vielä asuivat paritaloa heidän kanssaan.

Kaikesta selviää, kun asenne on vain kohdillaan, Kokot tietävät. Heidän vesilasinsa on puoleksi täynnä eikä puoleksi tyhjä.

Kaikesta tästä muodostuu heidän onnellinen elämänsä Kokkokylässä – ei syrjässä, vaan korkeintaan vähän sivussa kuten Risto teroittaa.

– Ei ole ollut ikinä edes mielessä lähteä täältä.

Tilaa on 106 hehtaarin tontilla niin paljon, että aurinko sopii paistamaan koko ajan. Onnellisimmillaan on, kun ääriviivan tuntumassa linnut laulavat ja tuuli tuivertaa.