Kolumni

Täl­lais­ta on olla 21 vuotta vuonna 2021 – jo­kais­ta su­ku­pol­vea lei­maa­vat omat on­gel­mat

-
Kuva: Reeta Jylhänlehto

Miltä tuntuu olla kaksikymppinen 2020-luvulla? Ainakin se tuntuu siltä, että kaikki mahdollisuudet ovat avoinna: kun katsoo elokuvaa Afrikan savannilta voi pohtia ”päädynköhän koskaan tuonne, mutta eihän sitä ikinä tiedä, mitä teen kolmenkymmenen vuoden päästä”.

Se tuntuu siltä, ettei malta keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kun olisi niin monta muuta asiaa mihin haluaisi keskittyä. Parhaina hetkinä kaksikymppisyys tuntuu siltä, että on maailman valtias: elää nuorena ja vapaana hyvinvointivaltiossa ja voi vaihtaa asuinpaikkaa, harrastusta, koulupaikkaa tai työtä, jos niin tahtoo. Huonoina hetkinä se tuntuu siltä, ettei todellakaan tiedä, mihin suuntaan kaikista mahdollisuuksista pitäisi tarttua.

Ajan kuluminen tuntuu pelottavalta. Ajatus siitä, ettei joskus voisi enää tuntea kaiken olevan mahdollista vielä kolmenkymmenenkin vuoden päästä tuntuu ahdistavalta. Toisaalta on ihanaa kasvaa vanhemmaksi ja tuntea, kuinka vuosi vuodelta alkaa luottaa enemmän itseensä ja tehdä rohkeasti omia päätöksiä.

Polku aikuisuuteen on kuitenkin yllättävän hidas. Muistan ajatelleeni, että yli kaksikymppiset ovat kaiken tietäviä ja osaavia aikuisia. Jos kuitenkin aikuisuuden eri tasoja voisi kuvailla työelämän tavoin, tunnen olevani tällä hetkellä aikuisuuden harjoittelija. Keski-ikäiset ovat varmaankin sitten vakituisia työntekijöitä ja yli kahdeksankymmentävuotiaat taas aikuisuuden ylimpiä toimitusjohtajia.

Vanhemmat sukupolvet luultavasti järkyttyisivät jos näkisivät, kuinka monta tuntia minulla ja ikätovereillani voi vierähtää vaikkapa tuijottaessa elotonta laitetta ja siitä tulevaa valoa sen sijaan että marjastaisin, tamppaisin mattoja, tekisin hilloja tai hakkaisin polttopuita. Mutta toisaalta kyllä minäkin järkytyn miettiessäni, miten erilaisessa maailmassa isovanhempani ovat eläneet nuoruuttaan.

On väärin arvostella ja vähätellä nykynuorten elämää sillä perustelulla, että nuoret pääsevät liian helpolla elämässään. Jokaista sukupolvea leimaavat omat ongelmat, ja tällä hetkellä yksi nuorten ongelmista on aidon kohtaamisen puute. Sillä välin, kun sosiaalisessa mediassa kiillotetaan kuvaa täydellisestä elämästä ja yli-ihmisistä, katoaa nuorelta helposti käsitys itsestä ja muista ihmisinä. Se johtaa usein siihen, että todellisuutta paetaan helposti teknologiaan.

Tämän päivän haaste onkin löytää omaan elämään sopivat elementit ja tyytyä niihin, jotta rajattomat mahdollisuudet eivät tekisi karhunpalvelusta ja tuottaisi tunnetta, ettei mikään elämässä ole riittävästi.

Ilmastonmuutos ja monet muut huolet painavat nuorten mieltä, sillä jo yläasteikäiset pohtivat kulutustottumuksiaan ja maailman globaaleja kriisejä.

Voisikin sanoa, että kun ennen vanhaan nuorilla oli fyysisesti painava taakka harteillaan, kuten heinäpaali tai puupölkky, on se taakka vuosikymmenien aikana siirtynyt mielen sisään. Olisikin hyvä, jos menneisyyden ja nykyisyyden hyvät puolet voisi yhdistää.

Menneisyydestä voisi napata pienten saavutusten ja asioiden arvostamisen sekä fyysisesti aktiivisen elämäntyylin ja yhdistää ne nykyajan suvaitsevaisuuteen ja siihen, että ihmiset saavat olla sellaisia kuin ovat ja sitä tuetaan. Tärkeää olisi myös avoimuus keskustella vaikeista kokemuksista kuten mielenterveysongelmista tai työttömyydestä.

Lopuksi palaan vielä ikääni ja vanhenemiseen. Uskon että on totta kun sanotaan, että jokainen ikä on paras ikä sillä hetkellä, kun sitä elää. Siispä ei huolta, sillä silloinhan elämme aina, juuri tälläkin hetkellä, elämämme parasta aikaa.

Reeta JylhänlehtoKirjoittaja on pudasjärveläinen suomen kielen opiskelija Oulun yliopistossa.