Maailman huomio on viime päivinä ollut keskittynyt Suomeen – ja Ruotsiin. Syynä on tietenkin maiden Nato-hakemukset, jotka ovat kirjoitushetkellä viimeistä sinettiä vailla lähdössä Brysseliin.
Huomiota ovat saaneet osakseen Suomen sitkeys talvisodassa, maamme hyvä varautumisen taso, nuori pääministeri nahkatakkeineen ja isällinen presidentti. Unohtamatta sitä tosiasiaa, että Nato saa reilut 1300 kilometriä uutta rajaa Venäjän kanssa.
Katselin viikonloppuna Youtubesta, miten maailman mediat ovat käsitelleet Suomea. Pääministeri Marin on useissa katsauksissa ja henkilökuvissa nostettu 2020-luvun Rautarouvaksi, joka nuoresta iästään huolimatta uskaltaa nousta haastamaan Putinin.
Suomessa tällaisten henkilökulttien rakentaminen ei ihan sovi kulttuuriin, mutta pakko se on myöntää: Marin on selkeydellään ja tuoreudellaan juuri oikea henkilö johtamaan maata uuden vuosituhannen tärkeimmissä paikassa.
Presidentti Niinistön esiintymistä on myös hehkutettu ammattilaispiireissä ja videoiden kommenttikentissä. Moni amerikkalainen huokaa, että tällaista selkeäsanaista, asioita kiertelemätöntä, vahvaa ja rehellistä johtajaa kaipaisimme mekin. Eikä asiasta voi olla eri mieltä: kyllä kansainvälisessä politiikassa luoviminen olisi helpompaa, jos joka maalla olisi oma niinistönsä.
Aina analyysit ja reportaasit eivät mene ihan putkeen. Intialaisen Wion-median juttu Suomesta maalaa kuvan maasta, jossa siviilit kilpaa kouluttautuvat aseenkäsittelyssä ja kuinka koko kansakunta valmistautuu vääjäämättömään sotaan. Havainnot on muodostettu reserviläis- ja maanpuolustusjärjestöjen kasvaneesta suosiosta ja jo pitkään voimassa olevista huoltovarmuuskäytännöistä.
Tottahan se on, että Suomessa varautuminen on hyvällä tasolla, mutta ei täällä sentään sotaan valmistauduta aktiivisesti.
Herää myös ajatus, kuinkahan tarkasti Suomen median raportit ulkomailta kuvaavat aitoja tilanteita. Mediakriittisyyttä siis tarvitaan.