Äidin vii­mei­nen toive

Keväällä 2023 Sofia Harju oli juuri valmistumassa ylioppilaaksi. Ylioppilaskirjoitukset olivat takana ja tulevaisuus siinsi edessä. Kolmevuotista lukiotaivalta kuitenkin varjosti äidin sairastuminen parantumattomaan syöpään.

Ylioppilasjuhlien valmistelut aloitettiin jo hyvissä ajoin ennen kevättä. Eeva-äidin viimeinen toive ennen kuolemaansa oli ehtiä nähdä nuorimman tyttärensä Sofian ylioppilasjuhlat.

Abivuoden keväällä reissailin ulkomailla ja kävin festareilla. Sinä hektisenä keväänä Jambon albumi Vapaa kuului useasti kuulokkeistani ja auton radiosta. Ennen kaikkea olin menevä lukiolainen, jonka elämä kirjoitusten jälkeen pyöri kodin, työpaikan ja kavereiden ympärillä.

Hommani, etenkin kouluun liittyvät asiat, olen aina hoitanut kunnolla. Se on varmasti periytynyt kasvatuksesta. Äiti oli taustaltaan äidinkielenopettaja ja piti huolta siitä, että läksyt olivat aina tehtyinä. Hänen sairastumisensa vaikutti kuitenkin siihen, kuinka paljon lukioaikoina jaksoin panostaa opiskeluun.

Niiden kolmen vuoden aikana pelko äidin menettämisestä oli vahvasti läsnä elämässäni. Osittain se himmensi omaa menevää ja nauravaista luonnettani poissaolevaksi ja hiljaiseksi.

Luonteeltaan äitini oli rakastava ja huolehtiva – niin kotona kuin työpaikallakin. Perheenjäsenten hyvinvointi oli hänelle sydämen asia. Jos lapsena ei huvittanut tehdä itselle iltapalaa, äiti teki sen monesti puolestani. Hän kysyi, mitä tahtoisin ja toteutti sen parhaansa mukaan. Joskus tosin juusto päätyi vahingossa kinkun alle.

Puhelias äiti oli myös innokas soittelemaan ystävilleen ja vaihtamaan heidän kanssaan kuulumisia. Kauppareissuilla sain usein jäädä odottamaan, kun hän jäi juttelemaan jonkun tuttavan kanssa hyllyjen väliin. Oli tärkeää tietää, kuinka läheiset voivat.

Joskus se saattoi ärsyttääkin, kun toisinaan kaupassa ja sen parkkipaikalla sai odottaa turhauttavan kauan. Kahvipöydässä hän usein kertoi läheisille minun tulevat kesäsuunnitelmani. Sen jälkeen niistä sai kertoa tarkemmin itse, samalla vastaillen jokseenkin uteliaisiin kysymyksiin.

Matkustaminen oli meidän yhteinen juttumme. Kun joku meistä lapsista täytti kymmenen vuotta, pääsi hän äidin kanssa kahdestaan ulkomaanmatkalle. Me matkustimme silloin Marokkoon ratsastamaan kameleilla.

Matkalla muistan kuitenkin harmistuneeni, kun en saanut omaa kamelia, vaan jouduimme ratsastamaan samalla. Siihen äiti vain naurahti, sillä tiesi, ettei uskaltaisi päästää minua yksin kamelin selkään.

Tämä yksi niistä monista tarinoista, jonka äiti olisi osannut kertoa varmasti minua paremmin. Myöhemmin vierailimme myös muun muassa Italian Roomassa ja Ranskan Pariisissa. Äidin haave Englantiin matkustamisesta jäi valitettavasti toteuttamatta.

Äidillä oli ystäviä myös ulkomailla, ja ylipäätään hänen ystäväpiirinsä oli hyvin laaja. Sitä selitti varmasti hänen avoimuus, huolehtivaisuus ja aktiivinen yhteydenpito.

Kolmannella luokalla ollessani äiti sairastui syöpään ensimmäisen kerran. Hänellä todettiin rintasyöpä, mutta hoidot saatiin aloitettua ajoissa leikkauksen ja sädehoitojen avulla.

Silloin en osannut ajatella asiaa sen syvemmin – syöpä oli vain yksi asia äidin elämässä, enkä osannut huolestua siitä. Sairaudesta huolimatta elämä jatkui tavallisesti, ja äiti toipui lopulta.

Peruskouluni jälkeen hän sai tiedon, että vuosia aiemmin sairastettu rintasyöpä oli parantunut täysin. Kontrollikäynneissä ei ollut vuosiin näkynyt merkkejä syövän uusiutumisesta, ja lääkärit totesivat, että sairaus oli kokonaan voitettu.

Kaikki kuitenkin pysähtyi saman vuoden jouluna. Siinä vaiheessa olin ainoa sisaruksistani, joka asui vielä lapsuudenkodissamme äidin ja isän kanssa.

Loppusyksystä äidin näkökyky heikentyi huomattavasti. Silmälääkärin kautta hänet ohjattiin terveyskeskukseen, josta hänen täytyi mennä kiireellisesti lisätutkimuksiin sairaalaan.

Sinä jouluna koristelimme kuusen ja avasimme lahjat ilman äitiä. Hän osallistui jouluateriallemme videopuhelun välityksellä syöden vuodeosaston jauhelihakeittoa. Olimme aina viettäneet joulun yhdessä perheen kesken, mutta nyt kotoa puuttui yksi tärkeä osa joulua.

Äiti halusi, että viettäisimme joulun tavalliseen tapaan, vaikka kaikki perheessämme odottivat pelolla tutkimusten tuloksia. Silloin mieleeni tulvi jatkuvasti ajatuksia siitä, mitä jos äiti menettäisi kokonaan näkönsä tai entä jos tulevatkin joulut täytyisi viettää ilman häntä.

Joulupyhien jälkeen aivoista löydettiin edellisen syövän jättämä etäpesäke, jonka kasvain painoi näköhermoa. Uuden syöpäuutisen kuulemisen jälkeen olo oli tyhjä ja epätodellinen. Miten se saattoi olla totta, kun vasta hetki sitten olimme saaneet kuulla, että syöpä oli lopullisesti voitettu?

Tällä kertaa aivoista löytynyttä syöpää ei voitu leikata. Ainoa mahdollinen hoitomuoto oli sytostaattihoidot, joiden toivottiin pienentävän kasvainta. Aloitetut hoidot eivät kuitenkaan sopineet äidille, vaan ne aiheuttivat voimakkaita haittavaikutuksia ja veivät hänen voimansa.

Kun syöpähoidot päätettiin lopettaa, äiti oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Silloin en osannut edes ajatella, miten nopeasti hänen vointinsa voisi tulevaisuudessa heikentyä. Lähestyvää kuolemaa ei osannut kuvitella ennen kuin se lopulta tapahtui.

Kolmen vuoden sairastamisen aikana kunto heikkeni vähitellen. Yllättävän pitkään äiti kuitenkin pysyi hyvässä kunnossa, pystyi liikkumaan ja osallistumaan vanhojentansseihini.

Viimeisen elinvuotensa keväällä kunto heikkeni pysyvästi. Syövän etäpesäkkeitä oli muodostunut selkärankaan, mikä vei kokonaan kävelykyvyn.

Jo aiemmin fyysiset sanomalehdet oli pitänyt vaihtaa digitaaliseen tietokoneen näyttöön, jotta tekstin sai suurennettua isommaksi.

Välillä vointi romahti äkillisesti niin heikoksi, ettei hän jaksanut tehdä muuta kuin nukkua. Syöpä heikensi vähitellen yleiskuntoa ja vastustuskykyä.

Äiti joutui lähtemään sairaalaan useamman kerran ambulanssilla. Se pelotti minua joka kerta, mutta hänen palatessa sitä alkoi uskoa, että niin tapahtuisi aina. Äiti palaisi sairaalareissun jälkeen aina takaisin kotiin.

Tuntui epätodelliselta nähdä hänet niin huonossa kunnossa. Se, että oma äiti sairastaa syöpää, on tunne, jota ei osaa käsitellä. Kun on tottunut näkemään hänet energisenä, touhuavana ja terveenä, on vaikea kohdata se hetki, jolloin liikkuminen onnistuu enää vain pyörätuolilla ja hän tarvitsee apua arkisissa asioissa, kuten pukeutumisessa.

Useat yöt vietin sängyssä pyöriessä, kun suru ja pelko eivät antaneet tilaa unelle.

Äiti piti loppuun asti yllä positiivisen asenteensa ja huolehti kaikista niin pitkään kuin vain jaksoi. Lopulta koitti hetki, jolloin oli meidän vuoromme huolehtia hänestä.

Lähestyvästä kuolemasta ei kotona juurikaan puhuttu. Äidin toive oli, että syövästä huolimatta perheemme elämä jatkuisi mahdollisimman normaalisti. Hän ei koskaan valittanut kivuistaan tai näyttänyt meille muille kärsimystään.

Ylioppilasjuhlieni suunnittelu aloitettiin jo talvella. Äiti askarteli juhliini lähemmäs neljäkymmentä kutsukorttia, joissa jokaisessa oli minusta kuva lapsena. Hän myös tilasi servietit ja kakut pitopalvelulta, sekä valmisteli kaiken valmiiksi tärkeää päivää varten.

Hänen ainoa päämääränsä oli päästä vielä kerran juhlimaan valmistumistani sukulaisten ja läheisten kanssa.

Juhlien valmistelun lomassa kävin tuttuun tapaan töissä keskustan kouluilla. Erään työpäivän aikana ylioppilastulokset tulivat, ja sain tietää päässeeni ylioppilaaksi.

Muistan pohtineeni, soittaisinko tuloksista äidille vai isälle. Lopulta valitsin isän, vaikka tiesin, että äiti odotti tuloksia kaikkein eniten. Isä kuitenkin kertoi äidille tuloksistani, joka otti tiedon vastaan ilolla.

Seuraavana päivänä äidin saattohoito päätettiin aloittaa. Nuo hetket satuttavat vielä tänäkin päivänä. Mielessäni oli vain ajatus siitä, että nyt oli koittanut se päivä, jota olin pitkään pelännyt. Tuntui kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt paikoilleen.

Pari päivää ennen saattohoidon aloittamista nostin äidin nukkumaan ja toivotin hyvää yötä. Hän kiitti avusta ja toivotti minulle hyvää yötä. Se olikin viimeinen kerta, kun sain puhua hänen kanssaan.

Toukokuisena helatorstaina, pari viikkoa ennen ylioppilasjuhliani, äiti nukkui pois. Se torstai oli synkkä ja sateinen. Sinä päivänä moni ihminen menetti elämästään jotain tärkeää – äidin, vaimon, siskon, ystävän ja työkaverin.

Terveyskeskuksen käytävät olivat tyynen hiljaiset ja paikalle ominainen puhtauden tuoksu leijaili sieraimiin. Siinä äidin sairaalasängyn ympärillä koko perheemme hyvästelimme hänet viimeiselle matkalleen. Ulkona aurinko pilkotti pilven takaa ja muodosti taivaalle sateenkaaren.

Tuon päivän jälkeen kotona tuntui, että jotakin puuttui. Ylioppilasjuhlien rinnalla aloimme valmistella tulevia hautajaisia. Tiesin, kuinka tärkeät ylioppilasjuhlat olivat äidille, joten halusin juhlia ne kaikesta huolimatta, ja kunnioittaa hänen viimeistä toivettaan.

Juhlat olivat kiireiset ja iloiset, vaikka takaraivossa kaikui yhä aiemmat tapahtumat. Pidimme valmistujaiseni ja äidin hautajaiset selvästi erillään, joten sinä päivänä juhlimme minua. Seuraavana viikonloppuna laskimme äidin haudan lepoon.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, kaiken surun keskellä elämääni on mahtunut paljon iloisiakin asioita. Sairaus oli pitkä, ja tiesin, että äidin kuolema olisi kohdattava jossakin vaiheessa. Omalla tavallaan menettämistä oli osannut käsitellä jo sairauden aikana.

Joskus suru rynnii sisään suoraan etuovesta ja asettuu rinnan päälle istumaan. Siinä se viipyy hetken, kunnes jonkin ajan päästä ymmärtää irrottaa otteensa. Toisinaan se taas hiipii huomaamatta sisään ikkunan tiivisteiden välistä ja kietoutuu arkisiin asioihin.

On monia hetkiä, joista ajattelee, ettei oma äiti tule niitä koskaan näkemään. Päällimmäinen tunne on kuitenkin epäreiluus. Miksi äiti? Miksi juuri meidän äitimme?