Tulevan hyvinvointi- tai hyvänolonkeskuksen tieltä purettavan Kurenalan entisen koulun purkajat ovat törmänneet ongelmaan, jonkalaisista on kärsitty pitkään. Ja tullaan edelleen kärsimään.
Vielä tuota rakennusta tehdessä oli asbesti maanmainio materiaali, kevyt, helppo käsitellä ja sopiva käyttökohteisiinsa. Niinpä sitä ilman parempaa tietoa on käytetty, varmasti muuallakin, surutta.
Vasta paria vuosikymmentä myöhemmin selvisi, että mitättömän kokoiset asbestikuidut ovat syöpävaarallisia hengitettyinä. Voi vain toivoa, että ne eivät olisi tilojen vuosien mittaan kymmenien tuhansien käyttäjien terveyteen vaikuttaneet.
Tietämättömyys näkyy monien muidenkin alojen taannoisessa, aikoinaan järkevältä tuntuneessa toiminnassa. Suurten ikäluokkien edustajat muistavat miten hyönteismyrkky DDT, ainakin Täystuhona tunnettu, oli tervetullut tuote.
Sitä tupsutettiin paikkaan kuin paikkaan, luotettiin siihen että vaaraa oli vain öttiäisille joiden hävittämistä varten teollisuus oli sen kehittänyt ja sitä tehokkaasti markkinoinut.
Sekään luulo ei ollut tiedon väärti. Vuosien mittaan selvisi, että tuskin pahempaa myrkkyä olisi voinut olla. Tuhoa tuli kaikkialla, se vain selvisi kovin myöhään.
Monet eläinlajit ehtivät paikallisesti vaipua sukupuuton partaalle. Vuosien tutkimuksen vaati, että moinen myrkky saatiin kiellettyä edes ns. sivistysmaissa.
Myrkkyjen tahattomana levittämisenä pidettiin vielä puoli vuosisataa sitten myös suomalaisen teollisuuden päästöjä. Niiden leikkaamisen piti kaataa tehtaita ja tuottaa työttömiä, jos alan etujärjestöjä kuunteli.
Mutta onneksi järki voitti, edes siinä. Vedet ja ilma ovat puhdistuneet niin, että Suomi voi ihan ylpeillä ympäristön hyvällä tilalla.
Pöljyyksistä löytyy esimerkkejä muualtakin kuin Kurenalan koululta. Ihmisille ne eivät ole kohtalokkaiksi koituneet, mutta täkäläinenkin ympäristö eläimineen ja maisemineen ovat kyllä kärsineet.
Soiden ojitus oli siitä esimerkki kohtapa pahimmasta päästä. Kummemmin tutkimatta, Mera- lainoilla, oja-aurat vietiin soille. Riitti että ojalinjan vetoa johtanut metsäammattilainen pysyi pinnalla.
Puuta piti kasvaman niin ettei koskaan. Nyt tiedetään, järkevimmät jo silloin ojituksen hurmosvuosina, että pieleen mennään. Tuntuva osa suo-ojista kaivettiin turhaan.
Ainoa saavutus oli lähivesistöjen heikkeneminen humuspäästöjen takia. No, menihän siinä hyviä hillasoita. Meni linnuilta pesimäalueita ja kaikkea muuta. Järki tavoitti siinäkin innon jokusen vuosikymmenen liian myöhään.
Kunnon metsääkin on varttunut vain harvoille ojitetuille soille. Mutta kun valtio avusti ja lainoitti, niin pöljyyttä jatkettiin.
Nyt haikaillaan soiden ennallistamista. Siihen ei Euroopan kehityspankilta tai kansainväliseltä valuuttarahastolta euroja heltiä. Valtiokin on köyhä ja siksi jää, mutta jospa luonto asian hoitaisi.
Vielä lisää syntejä metsäsuomalaisten niskaan! Kun ns. tehometsätalous pääsi vauhtiin, jäi tutkimus jalkoihin. Tuottamaton tuottavaksi! Kuusi pois kuivilta kankailta!
Siinä hokemia, joilla kannustettiin käymään metsien kimppuun. Aukkoa tuli, perään aurausta ja istutusta. Töitähän tuli, mutta myös ongelmia.
Taisi käydä niin, että Tapio, ei se edesmennyt Keskusmetsäseura, vaan muinainen metsän jumala menon pelasti. Ilmasto lämpesi ja typpipäästöt lisäsivät ravinteita pitkin kovalla työllä aikaansaatuja taimikoita.
Puutahan Suomessa kasvaa nyt enemmän kuin vuosisatoihin, mutta kunnon metsäksi keloineen ja lahopuineen ne eivät vartu. Rakennushirretkin pitää kasata kokoon kakkosnelosista.
Toivo Kiminki