Onkohan kaikkia muistettu? Kysymys tulee mieleen, kun eletään Suomi 100 -juhlavuotta. Sata vuotta on kansakunnan oloissa kohtalaisen lyhyt aika, mutta ihmisen elämässä se on lähes saavuttamaton.
Suomen satavuotiaaseen aikaan sisältyy paljon tapahtumia, jotka ovat ihmisten kannalta katsottuna olleet sekä myönteisiä että kielteisiä. On ollut suuria surkeita aikoja: nälänhätää, sisällissotaa sekä talvi- ja jatkosodat, joissa kaatui ja haavoittui valtavan paljon nuoria miehiä. Osa heistä oli perheellisiä.
Vaimot odottivat kotona miehiään, lapset isiään, että jospa selviäisi ja hengissä palaisi. Valitettavan paljon on jäi palaamatta. Osa lapsista ei muista isäänsä.
Olisiko nyt aika? – Nyt, kun vietetään Suomen satavuotissynttäreitä monin tavoin, pidetään juhlallisia puheita eri näkökulmista ja ylistetään kuka mitäkin. Sotiemme veteraanien on paikallaan saada arvoisensa maininta, samoin kuin sisällissodassa kaatuneiden ja tutkimatta teloitettujenkin.
On kuitenkin ihmisryhmä, joita ei juurikaan ole tähän mennessä mainitsemisen arvoiseksi mielletty. Nimittäin ne isiään odottamaan jääneet sotaorvot. Nyt heistäkin elossa olevat ovat jo ikäpuolella.
Vieläkään ei olisi myöhäistä edes mainita. Eivät he varmaan paljoa vailla olisikaan. Useammat sotaorvoista joutuivat jo toisella kymmenellä lähtemään hankkimaan omaa leipää, monet ulkomaillekin. Oma maa ei kaikille työtä toimeentuloa ja elämän edellytyksiä tarjonnut.
Kiitokset ja muistelot ansaitsisivat mielestäni myös ne kotirintaman äidit, jotka pitivät kotia jollakin tapaa kunnossa, kasvattivat lapset ja kyntivät pellot. Oli siis kysymys jokapäiväisestä ruuasta, miten menee huominen päivä?
En missään tapauksessa väheksy rintamilla taistelleita – päinvastoin, mutta tulee muistaa myös sodan jälkeen työllään Suomea ylös nostaneita ihmisiä.
Toivon mukaan jatkossa elellään turvallista ja rauhan aikaa, joka on huonoimmillaankin parempi, mitä sodan melske. Toivon menestystä rauhaa rakastaville ja rasismista vapaille päättäjille.
