KEHITYSVAMMAISTEN ASUNTOLAHANKE: Katso videot: Pu­das­jär­vel­lä osoi­tet­tiin mieltä ke­hi­tys­vam­mais­ten asu­mis­olo­jen puo­les­ta – "Ke­hi­tys­vam­mai­sen voitava asua siellä, missä muutkin ih­mi­set"

Ensilumi: Lumi saattoi tulla jo jää­däk­seen, arvioi me­teo­ro­lo­gi Oskari Rockas Il­ma­tie­teen lai­tok­sel­ta

Mainos: Tutustu Ii­jo­ki­seu­dun si­säl­töön tar­jous­hin­taan, lehti + digi 3 kk 24,90 €! Tilaa tästä.

Kolumni

Markku Rii­hia­ho: "Eivät us­kon­not ja va­kau­muk­set ole ka­don­neet. Van­ho­jen lisäksi on tullut uusia muo­to­ja, joihin uskovat eivät miellä va­kau­mus­taan us­kon­nok­si"

Pudasjärvi

-
Kuva: Markku Riihiaho
Kolumni

Lestadiolaisuus oli 1960-luvun alussa Vaarankylässä normaali asia. Toiset eli uskossa, toiset ei. Seuroja pidettiin ja kaikki kylän ihmiset kävivät seuroissa. Uskossa olevat kuuntelivat pirtissä saarnoja ja uskottomat istuivat keittiössä korppukahvilla. Siellä poikkesivat myös sanankuulijat. Kastinjakoa tai riitaa ei ollut, menossa oli kylän yhteinen tapahtuma.

Meistä lapsista saarnat olivat kuitenkin synkähköjä iankaikkisine kärventymisineen, joten viihdyimme paremmin ulkona metelöimässä. Siitä meitä ”häkästettiin” eli kiellettiin, mutta sitä emme pitkään muistaneet. Koulussa selvisi, että on paljon muitakin uskontoja ja kaikilla on samankaltainen päämäärä: iankaikkisen korkeamman elämän tavoittelu kuoleman jälkeen. Tavat, uskomukset ja konstit ovat vain erilaiset. Julmatkin. Minua kiinnosti lappalaisten poro- ja eräelämä ja seita-uskonto. Mielestäni historiankirjassa asiasta oli niukasti tietoa, joten yritin laajentaa tietämystäni kyselemällä. ”Pakanauskontoa. Muka kivipaasiin uskovat. Elä, elä poika lähe tuolle tielle”, ärähteli äiti ja kylän muut lupsakkaat uskovaiset. Remmiapelin pelossa oli seita-uskonnosta luovuttava.

1970-luvun alkupuolella lähdin Raumalle ja työpaikoilta löysin uuden vakaumuksen, sosialismin. Kiihkeimmät puhujat ahersivat asian parissa yhtä voimallisesti kuin lestadiolais-saarnamiehet konsanaan. Kahdenkeskisissä väittelyissä uskalsin verrata heitä saarnamiehiin, mutta vastaus oli lähes sama kuin seitauskonnon kohdallakin: ”Utopioita. Haihattelevat. Meillä on selvä näyttö mihin sosialismilla päästään! Naapurissa sitä toteutetaan! Etkö sinä ole työläinen ja työläisten puolella?” Myönsin siihen porukkaan kuuluvani, mutta vakaumus ei ottanut minussa tulta.

Vuosien myötä tutustuin ihmisiin, jotka kauppasivat vaivihkaa kirjeitä, joiden arvo oli 800 markkaa. Kirjeestä kuului ottaa kahdeksan kopiota ja myydä jokainen 800 markalla eteenpäin. Saadut rahat kuului tilittää ostetussa kirjeessä olevaan tilinumeroon ja jonkin ajan kuluttua saisin rahani takasin satakertaisena.

Epäröin ja totesin, että eikö olisi viisainta pitää saadut rahat itsellä, eikä siirtää niitä epämääräiselle tilille? Myyjien usko oli vahva. Saarnamiesten ääni kiihtyi ja nousi. Kuulin jälleen olevani onnettomien joukoissa ja pysyisinkin, jos pilaan pelin, enkä tartu tilaisuuteen. En tarttunut, ja parin vuoden kuluttua ketjukirjejupakkaa puitiin käräjillä.

Niinä aikoina alkoi lehtien palstoilla ja TV:ssä esiintyä talousguruja ja meklareita. He saivat runsaasti palstatilaa. Vakain äänenpainoin he julistivat rahan ilosanomaa, jota oli kaikkien tavoiteltava ja joka oli kaikkien saatavilla. Nuotti oli tuttu ja jotkut heistä ryhtyivät kiertäviksi saarnamiehiksi.

Saarnansa olivat varsin hintavia, noin 600 mk/henkilö – vähäiset lunnaat siitä, että parin tunnin saarnan aikana he antaisivat synninpäästön siihen mennessä kerätylle varallisuudelle ja tiedon siitä, miten kaikista kuulijoista tulee miljonäärejä. Missio oli päivän sana. Näitä saarnoja riensivät kuuntelemaan niin kirjeenmyyjät kuin muutkin rahauskovaiset. Yhteistä sanankuulijoille oli se, että he pitivät kommunismia haihatteluna ja uskontoja pelkästään tarvittavana tapana. Epäilemättä näin saatiin miljonäärejä aikaiseksi, ainakin saarnamiehistä. Tämäkin usko vaati ihmisuhreja. Olettaen, että laskukaudella ahdinkoon ajautuneet, itsemurhan tehneet uhreiksi lasketaan.

Eivät uskonnot ja vakaumukset ole kadonneet. Vanhojen lisäksi on tullut uusia muotoja, joihin uskovat eivät miellä vakaumustaan uskonnoksi. Kaikille uskonnoille on yhteistä se, että kun rettelöitsijät omivat asian fanaatikkojen tuella, vakaumus on tuuliajolla. Olipa sen tarkoitus ollut kuinka hyvä tahansa. Taannoisen iskelmän sanoin: "Mihin tässä maailmassa enää uskoo?" – Ehkä siihen seitaan. Se ei luvannut mitään eikä vähätellyt ketään