Kun isäntä Juha Heikkilä kävelee navetassa, lehmät tietävät, että hän on pomo. Ne näyttävät tarkkailevan, mitä tapahtuu, kun ihmiset kulkevat navetassa. Oman isännän ne tunnistavat hoitajanaan, lauman jäsenenä, joka on hierarkian yläpuolella.
Lehmät tarvitsevatkin selkeän johtajan, silloin niillä on hyvä olla ja rauha on maassa.
– Monella aloittelijalla tulee ongelmia karjassa sen takia, ettei ihminen ole ottanut johtajan roolia. Myös pihatossa homma toimii parhaiten, kun myös lehmien keskuudessa on selvä johtaja, Heikkilä juttelee.
Heikkilä on toiminut maatalousyrittäjänä vuodesta 1993, jolloin Hetekyläläisellä tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.
– Olen jo seitsemäs sukupolvi, joka viljelee maata tällä tilalla. Alavalinta oli minulle aikoinaan luonteva, kun olen aina ollut enemmän kiinnostunut eläimistä kuin vaikkapa koneista, myös 175 hehtaarin nurmipeltoa viljelevä isäntä kertoo.
Uusi navetta valmistui tilalle vuonna 1999, ja sitä juhlittiin millenniumin vaihteessa joulukuussa. Entinen parsinavetta sai väistyä ja tilalle tuli pihatto, jossa lehmät saavat kulkea vapaasti.
Nyt lypsylehmiä on navetassa 45 ja nuorta karjaa 40. Lypsäjän virkaa on jo kahdeksisen vuotta hoitanut lypsyrobotti, jonka luo lehmät itse kävelevät lypsettäväksi silloin, kun niistä siltä tuntuu.
– Parhaat lehmät käyvät robotilla jopa kuusi kertaa päivässä, mutta keskimäärin se on 3,3 kertaa. Toimistotilassa olevalta ruudulta voi muun muassa seurata lehmäkohtaisesti, kuka on käynyt lypsyllä ja kuka ei. Jos automaattilypsyä ei olisi, lehmät lypsettäisiin kaksi kertaa päivässä.
Maatalouden kehitys on ollut huimaa ja ajan henki on, että tilakoot kasvavat ja peltomäärää lisätään. Samalla kustannuksia halutaan saada alas, pohtivat Heikkilä ja Faban jalostusasiantuntija Kimmo Pitkänen, joka on itsekin maatalossa kasvanut.
– Tilat kasvavat valtakunnallisella tasolla koko ajan nopeammin. On arvioitu, että keskilehmäluku olisi vuonna 2022 lähemmäs 70 lehmää tilalla. Nyt luku on vajaa 40, mutta vuosi sitten se oli 23. Kun mennään vielä kauemmas ajassa, niin 16 vuotta sitten tiloilla oli keskimäärin 16 lehmää.
Enemmän lehmiä tarkoittaa myös enemmän työtä.
– Koko ajan maatiloilla siirrytään pois perheviljelmäkoosta, kohti suurempaa työvoiman tarvetta, Pitkänen sanoo.
– Toiminta ei tapahdu enää vain perheissä, eikä isäntä tule enää toimeen ilman johtamisen taitoja, Heikkilä lisää.
Jopa hänen tilallaan ollaan jo siinä pisteessä, että käytetään urakoitsijoita tiettyjen askareiden suorittamiseen.
– Esimerkiksi meillä on ulkoistettu virtsanajo. Maatilaa johdetaan tavallaan yhä enemmän kuten yritystä, isäntä kertoo.
Heikkilä on kokenut omakohtaisesti sen teknisen muutoksen, joka on mullistanut maatalojen arkea.
– Vanhassa navetassa aikanaan kannukoneella aloitin. Sitten tuli putkilypsykone, lypsyasema ja lopulta robotti. Olen käynyt kaikki vaiheet läpi – ainoastaan käsin lypsy jäi välistä, vaikka kyllä senkin osaan, hän nauraa.
Vaikka tekniikka on tullut ihmisen avuksi, ja Heikkiläkin on ollut tyytyväinen lypsyrobottiin, silti keskilehmäkoon kasvaessa haipakkaa on pitänyt.
– On tämä kiireisemmäksi mennyt, siitä ei pääse mihinkään. Kun kahdeksan lehmän kanssa aloitin silloin 1993, minulla oli vapaa-aikaakin.
– Kyllä nykyisin maataloustuottajan arki on totista yrittämistä, paljon tiloja nähnyt Pitkänen komppaa.
Heikkilän rakkaisiin muistoihin menneestä kuuluu se, kun hänen isänsä vielä 90-luvun alussa harjasi aamuisin joka ikisen lehmän. Enää niin ei tehdä, ja tietyllä tavalla myös ihmisen ja eläimen välinen suhde on kärsinyt massatuotannosta.
Heikkilä tietää kuitenkin, että jokaisella lehmällä on oma luonteensa ja omat tapansa. Se näkyy hyvin pihatossa ja isossakin karjassa.
– Kyllä lehmien nimet jäävät mieleen ja niitä muistaa aikojenkin takaa. Lehmät ovat persoonia ja yksilöitä.
– Lehmä lukee ihmisen tunnetiloja paremmin kuin ihminen lehmän tai edes toisen ihmisen, Heikkilä ja Pitkänen tuumivat.
