Sain äskettäin haasteen, joka oli tarkoitettu niille, jotka tykkäävät jutella kohtaamilleen vieraille ihmisille. Näitä kohtaamisia riittää vielä varsinkin täällä maaseudulla, syrjäkylillä ja luonnossa liikkuessa. Nyt korona-aikana naapurin ja tuntemattomankin on voinut kohdata tiellä, pihapiirissä, hiihtoladulla ja koiraa ulkoilutettaessa. Siinä olen sitten 2 metrin etäisyydeltä kohdattu, vaihdettu kuulumisia, olipa sitten kyseessä tuttu tai tuntematon vastaantulija.
Lapsenlapseni kysymykseen äidilleen ”pitääkö sinun aina jutella kaikille?” Tyttäremme vastasi ”sehän on meidän sukuominaisuus”. Se on minun kotiseutuni ylivieskalaista sukuperintöä. Lapsuudenkotiini kokoontui kyläläisiä odottamaan postintuloa usein kahvikupin äärelle, ja kaikki vastaantulijat puhuteltiin. Minä uteliaana tyttösenä kuuntelin ja sisäistin näiden kohtaamisten tärkeyden. Omin silloin jo itselleni käyttäytymismallin, jossa haluan välittää vastaantulijalle, että jokainen kohtaamani ihminen on arvokas ja kuulemisen arvoinen.
Tulin Taivalkoskelle 56 vuotta sitten terveyssisareksi. Kunta oli jaettu kolmeen terveyssisarpiiriin, joista minun työalueena oli taajamaan lisäksi Jokijärven suunta. Vastasin 5 sivukylän koulun, suuren kirkonkylän koulun ala-asteen sekä ammattikoulun kouluterveydenhuollosta. Rokotukset ja neuvontamatkat ulottuivat myös tiettömien taipaleitten taakse perheisiin. Mennessäni ensimmäisiä kertoja koteihin oppini kohtaamisesta sukuominaisuutena - pani miettimään. Tervehdykseeni vastattiin kyllä ystävällisesti, mutta sitten sain jatkaa itse eteenpäin. Opin viemään terveyssisarlaukun penkille ja panemaan takkini sen päälle, istumaan ilman kehottamattakin. Ymmärsin, että tämä oli silloista taivalkoskelaista käytöskulttuuria. Seuraava kerta oli jo helpompi. Tein kaikki kuten ennen minuakin talossa käyneet olivat tehneet. Join suolaista kahvia ja emäntä usein huolehti, että olinko nälissäni, ”Entinen terveyssisar haki komerosta ruokaa jos hänellä oli nälkä” sanottiin. Tunsin olevani tarpeellinen ja odotettu työntekijä myös lähimmäisenä ja kansakulkijana, mutta kuitenkin ulkopuolisena asiantuntijana arvostettu. Aitoon kohtaamiseen liittyi siis molemminpuolinen kunnioitus, joka antoi minulle mahdollisuuden valita miten omalta osaltani voin lisätä luottamusta ja perheen kannustamista.
Koillismaan kulttuurissa vahvasti elävään lestadiolaisuuteen liittyi tarve selvittää paikkakunnalle muuttaneen työntekijän myös terveyssisaren uskomisasia. Vanhan viisaan mummon suoraan kysymykseen siitä olenko uskovainen vastasin; ”olen, uskon Jumalaan ja Jeesukseen.” Siihen hän vastasi, että en ole oikea uskovainen kun en kuulu rauhanyhdistykseen. Totesin, että minun uskoani ei kukaan toinen ihminen voi mitata. Ymmärsin, että kysymyksessä oli aito kohtaaminen, avoimuus, läpinäkyvyys puheessa ja tasavertainen kohtelu.
Näitä kysymyksiä ei minulle ole enää esitetty. Joitakin kohtaamisia on vieläkin ilmassa tähän asiaan liittyen. Pahinta on se jos tätä vaatimusta vielä tänäänkin joidenkin sukujen taholta ylläpidetään näkymättömänä sukuperintönä.
Terveyssisarvuosien aikana kiinnyin tähän kansaan, sen elämäntarinoihin, kulttuuriin ja Koillisen luontoon. Opin, että selkosen asukas tykkää vieraista, mutta ensiksi hän katsastaa, mikä kulkija on ”miehiään” ennen kuin hän alkaa tarinoida vieraalle, jolla on aikaa asettua kuuntelemaan. Korona-aika on asettanut omia rajoituksia kohtaamisille, mutta se ei ole poistanut yhteyden tarvetta. Toivon, että voimme kohdata toisiamme aidosti kuuntelemalla kiireettömästi, hyväksymällä toinen ihminen ainutlaatuisena ja tasa-vertaisena ja että puheemme on avointa, läpinäkyvää.