Kauppispoikien Juha Hemmilä sompaa kauppa-autonsa Haisuvaarantien varikolta Kuusamontielle kohti Pintamoa. Viimeisiä viedään.
Matkalla tulee puhelimeen tieto, että reitin varrella asuva mummo on jo muuttanut talveksi Kurenalle. Sellaista se on ollut viime aikoina. Asiakaskunta harvenee yksi kerrallaan.
Ensimmäistä pysähdystä Pintamon risteyksessä säestetään torven törähdyksellä. Löttökylällä on hiljaista. Ihmiset ovat menneet töihinsä. Kauppa-auton kannattavuusongelma tiivistyy Hemmilän mukaan juuri siinä, että kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa.
– Silloin kun kauppa-auto kulkee, työssäkäyvät eivät ole paikalla ja kun tulevat kotiinsa illalla, tuovat eväänsä Kurenalta tullessaan. Perjantai ja lauantai ovat parhaita kauppapäiviä.
Kesälomakaudella asiakkaita sen sijaan riittää. Moni vakioasiakkaista tulee kauppa-autolle, vaikka ei mitään erityisesti tarvitsisikaan. Palvelun säilyminen on koettu tärkeänä ja sitä on pyritty tukemaan kaikilla mahdollisilla keinoilla.
– Korvalan Saara kutoi meille joka jouluksi villasukat. Niitä riittää loppuelämäksi.
Omalta osaltaan myymäläauto on turvannut asumisen mahdollisuuksia syrjäkylillä. Se on vienyt ihmisille ruokaa kotiin saakka. Sellaista perustarvetta ei Hemmilän mukaan ole valtiovallan taholta sisäistetty.
– Paljon puhutaan vanhusten kotona asumisesta ja muista kotiin vietävistä palveluista, mutta koskaan sitä ei oikein ole otettu onkeen. Esimerkiksi postia olisi autosta voitu jakaa, mutta se kulkisi vain kaksi kertaa viikossa.
Laajassa pitäjässä haitaksi ovat pitkät etäisyydet. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kuljettaminen kauppa-auton rattailla olisi kätevää, mutta ajankäytön yhteensovittaminen olisi Hemmilän mukaan ongelmallista kaupallisesta näkökulmasta.
– Siihen kun joku viisas konstin keksisi, miettii Hemmilä ja tilaa puhelimella viimeiset maidot lauantain viimeistä reittiä varten.
Ensimmäiset asiakkaat löytyvät Pintamojärven takaa Itäperältä.
Juha-Matti Inget ikuistaa historiallista tapahtumaa kännykkäkamerallaan. Oulussa opiskeleva on ottanut varta vasten koulusta päivän vapaata. Kauppa-autossa on Rytilän talosta asioitu niin pitkään kuin hän muistaa. Viime kesä jäi väliin. Se meni nuorella miehellä kesätöissä Kurenalla.
Tätinsä Irma Ingetin mukaan täällä halutaan vain elää tavallisen ihmisen pienimuotoista elämää. Varsinkin ikäihmiset tarvitsisivat palvelua. Kauppa-auton loppuminen on hänen mielestään surullista.
– Kiitokset kaikkien puolesta. Kärsivällisesti olette meitä palvelleet, mutta elämässä on mentävä eteenpäin, hän kertoo ymmärtävänsä vallitsevan tilanteen.
Tien päässä käydään kääntymässä ja paluumatkalla ovat tien varressa odottamassa vaimon kotitaloon paluumuuttaneet Aune ja Olavi Loukusa, joille kauppa-auto on tuonut päivittäiset tarpeet vuodesta 1998 lähtien.
– Ensi viikolla pitää varmaan naapurin naisten kanssa lähteä kimppakyydillä Kurenalta evästä hakemaan.
Autoiluinto ja kunto kun alkaa heiketä, palvelu on tarpeen, tietää kauppias Hemmilä ja pysähtyy Hannes ja Hanna Korteslahden autotallin eteen.
Tallissa olisi henkilöauto starttivalmiina, mutta talossa ei enää kuskia, joka sen liikkeelle laittaisi. 80 ikävuottanut ylittänyt pariskunta kapuaa kauppa-autoon kävelykepin ja kyynärsauvan varassa ja toteaa, ettei yhtään kertaa ole jäänyt kauppa-autossa käynti väliin. Mutta mistä evästä tämän jälkeen?
– Täytyy vissiin laittaa hampaat naulaan. Vaan ei se niin mene, ettei jotenni mene. Ei auta muu kuin mennä taksilla Kurenalle, toteaa vanha TVH:n automies, jolle kauppias kantaa ostoskassit tupaan saakka.
Kauppa-auton saapuminen on monelle tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Jukka ja Aila Timosen pihassa pidetään pitempi paussi. Talossa juodaan perinteiseksi muodostuneet kauppa-autokahvit, jota on tarjottu sekä kuskille että muillekin asiakkaille.
Tällä kertaa kahvipöytä on sattuneesta syystä tavallistakin koreampi, vaikka lomalaiset ovat jo matkoihinsa lentäneet. Rituaaliin kuuluu, että isäntä tarjoaa kahvin päälle tupakat, jotka savustellaan pannuhuoneessa hyvien tarinoiden kera.
– Nyt täytyy vissiin tupakinpoltto lopettaa, kun sitä ei enää mistään saa, enteili isäntä Jukka.
Pintamon kylällä kurvataan Korvalan pihaan, jossa päivän kohokohtaa on odottamassa kolme sukupolvea. Ostoskassit täytetään tavallista raskaammaksi. Topi-pappa maksaa kertyneet ostostilit selviksi muovikortilla.
Pojanpoika Petri huomaa leluosastolta kyltin, jossa lukee, että kaikki puoleen hintaan. – Maksaako tämä vain puoli euroa? Saanko minä isä tämän?
Hieman myöhässä olevaa kauppa-autoa Uutelantien varressa on odottamassa asiakkaita useammassa kohtaa. Riipisen mökillä auto huomataan vasta kun se ehtii ajaa ohi. Paluuta odotetaan kärsivällisesti.
Ruotsin Eskilstunasta syyslomalla oleville Vesa Riipiselle, Marja Myyryläiselle, Jorma Parviaiselle ja Marja Aspille rattailla kulkeva kauppa on eksoottinen kokemus, Oulusta sukulaisten mukaan lähteneelle 11-vuotiaalle Suville tuttu juttu.
Naiset tekevät heräteostoksia, mutta miehet suuntaavat määrätietoisesti olut-osastolle. Viimeisiä kun viedään, valikoimaa vajutetaan noin puolella. Täyttä lavallista olutta Hemmilä ei ollut uskaltanut enää viimeiselle viikonlopulle tilata. Vaarana olisi voinut olla, että ne olisi joutunut juomaan itse.
Muutenkin oluen menekki on ollut laskusuunnassa – varsinkin tällaisina sadekesinä. Kauppiaan mukaan kaukana takana ovat ajat, jolloin olut oli eräänlainen hittituote. Jalat edellä ovat lähteneet ne, jotka ottivat 20 olutta ja kyytipojaksi pari pulloa ”illukkaa”.
Matka jatkuu. Ohtalantiellä auton pysäyttää Eeva Kenttälä ja antaa Hemmilälle ison halin. Kostuvat siinä myös kauppiaan silmät: – Ei tällaista työmaata saa enää mistään.
Juntusessa Eero-isäntä on sitä mieltä, että 1970-luvulta saakka kulkeneen kauppa-auton loppuminen hankaloittaa elämää. – Niin kauan menee, kun omat pyörät pyörivät. Mutta entä sitten, kun ne menevät neliskanttisiksi?
– Ei tällaista palvelua saa mistään. Tavaratkin laitettiin valmiiksi jääkaappiin, kiittelee vanhan anoppinsa saamaa palvelua Pirkko Ekonoja ja toivottaa Kauppispojille menestystä elämässä.
Matkan varrella pysähdytään taloihin, joissa on kylmälaukku portailla, mutta ei ketään kotona. Ostoslistan mukaan tavarat laukkuun ja matka jatkuu.
Jokivarren tien varressa Aino Kellolampi kertoo tottuneensa odottamaan kauppa-autoa jo kohta 50 vuotta, mutta nyt tuntuu siltä, että itku pääsee.
– Parhaimmillaan se kävi kuutena päivänä viikossa. Joutuuko täältä nyt lähtemään livohkaan? Lenkit on syöty vähiin, niin mahan ostaa kaikki.
Poikansa Hannu lohduttelee, että hyvin tuli pottuja ja marjojakin oli metsässä sen verran, että vielä sitä talvi selätetään.
Sikäli paremmin asiat ovat Kellolammin vanhassa talossa, että maitoauto käy joka toinen päivä. Emäntä Armi Kellolammen mukaan kyydissä kulkee juustoa ja voita. Isäntä Juho toteaa, että maitoa on maatilalla omasta takaa, mutta mistä saadaan kesällä jäätelöä?
Kirjastoautokin Kellossa käy, mutta harvemmin. Kirjallisuutta harrastavan emännän harmiksi sen käyttäjät ovat kylältä harvenneet. Loppuuko kohta sekin? Kunnallispolitiikassa vaikuttavalle isännälle heitetään syötiksi, että pitäisi puoli autoa tyhjentää ja täyttää päivittäistavaroilla.
Maatalous on kauppias Hemmilän mukaan ollut tärkeä myymälä-autotoiminnan ylläpitäjä, sillä maanviljelijät eivät jouda kivijalkaliikkeissä tarjousten perässä laukkaamaan. Samaa mieltä on kylän toisen jäljellä olevan toimivan maatilan poika Janne Lantto, jonka perheyrityksen elintarvikehuolto on ollut pääasiassa kauppa-auton varassa.
Mönkijällä kauppa-auton viimeiselle pysäkille saapuneen Mikko Alatalon mielestä lopetus lisää sitä kuuluisaa hiilijalanjälkeä. Samaa mieltä ovat myös Elvi Iinatti ja Laina Honkanen, vaikka Ervastin kyläkauppaan ei ole matkaa kuin kuusi kilometriä.
Potkukelkasta rollaattoriksi muutetulla kuljetuskalustolla liikkuva 80-vuotias vanhaemäntä lastaa kauppa-autosta kyytiinsä neljä kassillista tavaraa, jonka olettaa riittävän muutamaksi päiväksi.
– Aika surullista. Toivon mukaan palveluauto vielä joka torstai kulkee, että jotain virkistystä saa. Sitä ei ainakaan saa lopettaa. Täältä en lähde, ennen kuin on pakko, vannoo Honkanen
