Suviseuroista kerrotaan nyt paljon tarinoita.
Osa niistä kertoo kivusta, pettymyksistä ja ulkopuolisuuden kokemuksista.
Ne ovat tärkeitä kertomuksia ja ne ansaitsevat tulla kuulluiksi.
Mutta ne eivät ole koko totuus.
Minunki kokemukseni on toisenlainen.
Olen saanut kasvaa uskovaisessa kodissa, mutta aikuisena halusin erkaantua vanhoillislestadiolaisuudesta.
Silti kuulen usein sanottavan:
"Olet edelleen uskovainen. Usko ei lähde sinusta, vaan se elää sinussa."
Ystäviäni on edelleen yhteisössä.
Minua pidetään yhä ystävänä, ja minä pidän heitä ystävinä.
Emme riitele emmekä mollaa toisiamme.
Olemme hyväksyneet sen, että usko on jokaisen henkilökohtainen asia.
Viime päivinä olen seurannut myös Tarratoimikunnan toimintaa ja heidän tapaansa kritisoida vanhoillislestadiolaisuuden opetuksia esimerkiksi ehkäisystä, avioerosta, homosuhteista, sukupuolen korjaamisesta ja esiaviollisesta seksistä.
Jäin pohtimaan, miksi juuri Suviseurat halutaan valita tällaisen mielenilmauksen paikaksi.
Onko tavoitteena rakentaa vuoropuhelua vai kärjistää vastakkainasettelua?
Mitä tällä todella halutaan saavuttaa?
Suomessa jokaisella on uskonnonvapaus.
Jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta.
Samalla uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus opettaa oman vakaumuksensa mukaisesti, vaikka kaikki eivät sitä hyväksyisikään.
Yksittäisten ihmisten teot eivät määritä kaikkia uskovia eivätkä koko yhteisöä.
Olen itse saanut kokea paljon rakkautta, lämpöä, välittämistä ja hyvyyttä. Siksikin tuntuu surulliselta, miten helposti uskovista tai Suviseuroista puhutaan vähättelevään sävyyn.
Hyväksynnän pitäisi kuulua kaikille – myös niille, jotka uskovat.
Minä en mittaa ihmisiä sen perusteella, missä he viettävät kesänsä.
Toiset lähtevät festareille, toiset mökille ja toiset Suviseuroihin, kesäseuroihin tai muihin hengellisiin tapahtumiin. Miksi ne ei ole medioitten kansissa?
Jokainen etsii paikkaa, jossa sydän saa levätä.
Kaikki olemme samanarvoisia.
Vaikka ajattelemme eri tavoin uskosta, elämästä tai ihmisyydestä, jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavasti.
Erilaiset elämänpolut eivät tee kenestäkään parempaa tai huonompaa.
Ne tekevät meistä ihmisiä.
Siksi toivon, että opettelisimme kuuntelemaan toisiamme enemmän ja leimaamaan toisiamme vähemmän.
Keskustelua tarvitaan, mutta sen ei tarvitse rakentua pilkalle tai vastakkainasettelulle.
Lopulta me kaikki etsimme samaa asiaa: paikkaa, jossa voimme tulla hyväksytyiksi ihmisinä.
Jokaisessa uskonnollisessa yhteisössä on erilaisia ihmisiä.
On hyviä ja huonoja kokemuksia, lämpöä ja pettymyksiä – aivan kuten muuallakin elämässä.
Siksi ihmettelenki, miksi niin usein juuri jonkin uskonnollisen vakaumuksen edustajia osoitetaan kärkkäästi sormella.
Yksittäisten ihmisten teot eivät kerro koko yhteisöstä, eikä yhden yhteisön arvosteleminen tee maailmasta suvaitsevaisempaa.
Todellinen yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että kunnioitamme myös niitä ihmisiä, joiden vakaumus on erilainen kuin omamme.
Erimielisyys kuuluu demokratiaan, mutta ihmisarvon pitäisi kuulua meille kaikille.