Joskus harvoin, noin kerran vuodessa käy niin, että tulee välttämätöntä asiaa Ouluun. Täytyy käydä hankkimassa sellaista, mitä ei Pudasjärveltä saa – esimerkiksi vaikkapa oikeaa ohrarieskaa, jota ei täällä ole myynnissä kuin satunnaisilla torikauppiailla.
Kerrattain eräällä rieskanhakumatkalla yllätti nälkä. Oulun jouluruuhkassa ei parkkipaikkaa löytynyt maan päältä muualta kuin Rautatieasemalta. Hetken päähänpistosta ja sopivasti teeman mukaisesti oijustimme kadun yli intialaiseen ravintolaan. Sellaistakaan ei Pudasjärveltä löydy.
Heti ovesta sisään astuessamme huomasimme, että olemme jälleen kerran itseämme paremmassa seurassa. Illallisvaatteisiinsa pynttäytyneet kaupunkilaiset huomioivat ainoaan vapaaseen pöytään ohjatut maalaiset madaltamalla ääntään.
Ansaitun huomion, kymmenisen minuutin odottelun ja ruokalistan selauksen jälkeen asteli pöytään tarjoilija. Ei ollut intialainen, vaan puhui ihan selvää Heinäpään murretta. Tilasimme chilihärkää riisipedillä.
Tarjoilija toi pöytään kaksipuolisen ketkuttimen, jonka toisessa kupissa oli keltaista ja toisessa mustaa tahnaa. Varoitteli, että keltaisen kanssa kannattaa olla varovainen. Mustaa voi huoletta laittaa sekaan, vaikka ei olisi voimakkaisiin makuihin tottunut.
Maistella piti ja antaa arvio. Keltaisen luokittelin miedoksi, mustan maun ja ulkonäön perusteella luumutorttuhilloksi. Seurasi pitkä esitelmä tuotteiden alkuperästä, jota lähipöydissä istuvat kaupunkilaisetkin hiljentyivät kuuntelemaan.
Ehdotin, että tämän keltaisen voisi hyvin korvata kotimaisella lakkahillolla, kun ottaisi siemenet pois ja lisäisi joukkoon vähän chiliä. Koskapa takana oli hyvä hillavuosi, tyrkyttäydyin jopa myymään. Naurahtaen tarjoilija totesi, ettei se intialaisen ravintolan imagoon taitaisi sopia.
Kauppoja ei syntynyt, mutta vahvempaa tuotiin pöytään. Kupillinen punaista. – Menettelee, myönsin, mutta totesin, että vahvempaa saa meiltä Pudasjärveltä. Asteikolla 1-10 rankimmasta päästä ja nimeltään Poppamies. Meillä päin koululaiset sitä ruokalassa lisäävät toistensa lautasille ylläriksi.
Sen verran asiantuntemuksemme sai vastakaikua, että tarjoilija kirjoitti tuotemerkin ylös ja aikoi sitä itse kotonaan kokeilla.
Viimein tuli pöytään tilattua chilihärkää. Ihmettelin, että jos ei hilla, niin mitenkä se härkä sopii intialaisen ravintolan imagoon? Eikö siellä Intiassa lehmä ole pyhä eläin?
Tuotapa ei ollut tarjoilijaneitokainen koskaan tullut ajatelleeksi. Esitetty ongelma kiinnosti myös lähipöytien ruokailijoita. Asiaa siinä pohdittiin ja tultiin lopputulokseen, että koska härkä on poikalehmä, saattaa olla, ettei se ole niin pyhä. Tarjoilija lupasi tiedustella asiaa viisaammiltaan.
Ei mennyt kauaa, kun keittiön puolelta asteli pöytäämme paksu intialainen kokki. Koko ravintolasali hiljeni. Kuultiin esitelmä toista miljardin asukkaan Intian monimuotoisesta kulttuurista, sadoista kielistä ja useista uskonnoista.
Se tuli selväksi, ettei Intian ravintoloissa syödä hillaa eikä varsinkaan härkää. Välttämään pyritään muutakin elollista, sillä itse elämä on pyhä – mutta länsimaisissa intialaisissa on valitettavasti ollut pakko ottaa liha käyttöön.
Kokki kertoi itsekin olleensa alunperin kasvissyöjä ja pahoitteli vasta Suomessa ollessaan hairahtuneensa. Hyvinvointivatsaansa näyttäen hän myönsi, ettei meikäläisessä ilmastossa täysin ilman lihaa selvitä.
Monessa muussakin pöydässä oli ruoka ehtinyt lautasella jäähtyä, kun saimme omamme tyhjiksi. Kohtuullisen laskun päätteeksi huikkasimme porstuasta kiitokset isoon ääneen. Paksu kokki tuli jättämään hyvästit ja toivotti kädestä pitäen tervetulleiksi uudestaan.
Juha Hagelberg