Kolumni

Edus­kun­nas­ta Janne Heik­ki­nen: "On re­hel­lis­tä sanoa, ettei pää­kau­pun­kim­me kadut ole pimeään aikaan enää niin tur­val­li­sia kai­kil­le nuo­ril­le, mihin olemme ai­kai­sem­min tot­tu­neet"

Kokoomuksen kansanedustaja Janne Heikkinen.
Kokoomuksen kansanedustaja Janne Heikkinen.
Kuva: Tiina Wallin

Marraskuun alussa Helsingin Sanomat avasi valtakunnallisen keskustelun jengiytyvästä nuorisorikollisuudesta uutisoimalla pääkaupunkiseudun kasvaneista ongelmista. Poliisin ja Helsingin kaduilla työtä tekevien järjestöjen arvion mukaan taustalla on jopa toista sataa vaarallisesti käyttäytyvää nuorta. Yhteinen piirre kyseisten nuorten osalta on maahanmuuttajatausta, huumeongelmat ja pitkään jatkunut rikollinen kierre.

Valitettavasti kotikaupunkini Oulu ei ole myöskään jäänyt kokonaan paitsi levottomuuksista nuorten parissa. Marraskuun loppupuolella esimerkiksi Merikosken yläkoulun opettajat esittivät huolenaiheensa nuorten jengiytymisestä, joka on näkynyt muun muassa ilkivallan, oppilaiden välisen väkivallan ja varkauksien yleistymisenä.

Pidän arvostettavana sitä, että opettajat, nuorisorikollisuuden parissa työskentelevät viranomaiset ja nuorisotyöntekijät uskalsivat hyssyttelyn sijaan puhua ongelmasta sen oikealla nimellä. Näin suorapuheinen ulostulo aiheutti kummallista liikehdintää esimerkiksi Maria Ohisalon (vihr.) sisäministeriössä, joka joutui ensireaktionsa jälkeen korjaamaan ylöspäin vuoden 2020 tilastojaan nuorten tekemäksi epäiltyjen henkirikosten ja niiden yritysten osalta.

On rehellistä sanoa, ettei pääkaupunkimme kadut ole pimeään aikaan enää niin turvallisia kaikille nuorille, mihin olemme aikaisemmin tottuneet. Sen sijaan näen kummallisena väittelyn siitä, että olemmeko vai emmekö ole Ruotsin tiellä vapaan maahanmuuttopolitiikan ja anteliaan sosiaaliturvan aiheuttamissa ongelmissa. Jos noudatamme samaa poliittista linjaa kuin naapurimaassa, niin saamme myös samanlaisia lopputuloksia. Tästä ei pitäisi olla mitään epäilystä.

Ruotsin kriisiytynyt tilanne maahanmuuttajalähiöissä on kehittynyt pitkän aikavälin tuloksena. Ajallisesti olemme vielä kaukana siitä lopputulemasta, mihin naapurimaamme on päätynyt, mutta samat ennusmerkit epätoivottavasta kehityskulusta ovat nähtävissä jo meilläkin. Ruotsin ongelman paisumista edesauttoi vuosien ajan kestänyt vaikenemisen kulttuuri, jota useat johtavat ruotsalaispoliitikot ovat myöhemmin pyytäneet kansalta anteeksi.

"Jos haluamme nähdä muutoksen maahanmuuttopolitiikassa, niin meidän on asetettava työnteko ja kielitaito nykyistä suurempaan arvoon."

Suomessa on  vielä mahdollista välttää Ruotsin tie, jos olemme idealistien sijaan realisteja ja muutamme maahanmuuttopolitiikan linjaa.

Nykyinen käytäntö on saatava loppumaan, jossa poliitikot reagoivat ikäviin uutisiin lähinnä epämääräisellä puheella kaupunkien täydennysrakentamisesta, peräänkuuluttavat kaksisuuntaista kotoutumista tai jakavat rahaa ministeriöiden määräaikaisiin hankehumppiin.

On tunnustettava, ettei edes parhaaseen mahdolliseen tietoon perustuva sosiaali- ja koulutuspolitiikka voi yksin toimia, jos maahanmuuttajalla ei ole itsellä syvältä kumpuavaa halukkuutta kotoutua. Meidän on turha kuvitella, että pelkät pehmeät keinot riittäisivät muuttamaan nykyistä kehitystä, jossa Kelan avokätiset tuet ovat jo liian pitkään kannustaneet enemmän oleskeluun kuin ahkeruudesta palkitsevaan työntekoon.

Jos haluamme nähdä muutoksen maahanmuuttopolitiikassa, niin meidän on asetettava työnteko ja kielitaito nykyistä suurempaan arvoon. Tämä ei onnistu hartailla toiveilla, vaan velvoittamalla työnhakuun ja työn tekemiseen sekä ehdollistamalla sosiaaliturvaa suomen kielen opettelua suosivaksi. On ensisijaisesti lasten ja nuorten etu, ettei maahamme muodostu rinnakkaisyhteiskuntia, joissa perheiden asenteet, kieli, kulttuuri ja ymmärrys oikeusjärjestyksestä ovat totaalisen irrallaan muusta elinympäristöstä. Jos maahanmuuttajaperheiden vanhemmat haluavat kotoutua osaksi suomalaista yhteiskuntaa, niin sitä todennäköisemmin myös heidän jälkeläisetkin haluavat.