Pudasjärveläiset muistavat kipakasti radion puheohjelmissa kommentoineen äitini Maila Vuorman. Ainakin Kansanradion kuulijat.
Kurenalan keskustassa hän oli kainalosauvojensa kanssa tuttu näky.
Äiti eli pitkän elämän. Sairaanhoitajaksi Helsingin Diakonissalaitoksella valmistumisen jälkeen työskenteli Enon sairaalassa osastonhoitajana.
Tapasi sodassa haavoittuneen, mutta toipuneen miehen yhteisten ystävien kautta.
Miehellä oli moottoripyörä ja sen kantamana nuoripari päätti jatkaa elämää yhdessä.
Synnyin Lempäälässä, sisko Tampereella ja sitten isä rakensi kodin pohjoiseen, kotinsa tilan maille, Ervastiin.
Minulle tuli sisaruksia ja saimme elää luonnon keskellä villiä, vapaata lapsen elämää.
Leveä Iijoki virtaa lapsuuskodin vieressä voimakkaana ja toisella puolella nousevat vaarat ja kalliot, niiden takana laajat suot ja erämaajärvet sekä kalaisat lammet. Niistä tuli meille lapsille hienoja seikkailumaisemia. Äiti kaipasi aina kotiseudulle Karjalaan.
Kesäisin hän otti viikon lomaa ja matkusti ystävien luokse etelään tai kotiseudulleen. Isä hoiti meidät lapset, mitään hätää ei ollut. Jossakin vaiheessa myös kodinhoitajat tulivat avuksemme.
Karjalaisena ja puheliaana äiti antoi kylälle oman värinsä. Kylän nuoret tytöt saivat kannustusta hakeutua opiskelemaan sairaanhoidon alaa. Äiti kävi myös pistämässä diabeetikkomummolle insuliinia, muistan aina kun hän desinfioi lasista ruiskua keittämällä kattilassa keittiön puuliedellä.
Onnellinen lapsuus loppui siihen, kun pikkuveli kuoli. Elämään tuli varjo, joka ei enää poistunut. Äidin terveys romahti, mutta siitäkin selvittiin.
Kasvettiin, lähdettiin kouluun ja töihin. Lopulta äiti ja isä elivät kaksistaan ja me vain vierailimme rakkaassa kodissamme.
Tervaskanto isäni lähti kolme vuotta sitten 96 vuotiaana. Äiti nyt 92 vuotiaana. Onneksi saimme hyvästellä äidin.
Sanoa hänelle taas kerran, kuinka rakas hän on.
Ja että me lapset kyllä pärjätään.
Suurin niistä on rakkaus!