Olimme vaimoni kanssa Tampereella syntymä päiväjuhlilla talvella 1990. Juhlat oli korsuravintolassa, ja siellä soitti Korsuorkesteri. Muistin siellä kylämme laulun ja kerroin asiasta.
Syntymäpäiväsankari vei minut heti orkesterin viereen ja kehotti laulamaan, että saavat sävelen korvaan! Lauloin vähän matkaa. Sitten orkesterista sanoivat, että aloitetaan.
Kun olin yhden kerran laulua lurauttanut mitä osasin, siitä syntyi riemukas juttu. Aina vähän ajan päästä piti mennä sitä uuvestaan laulamaan. Sanatkin alkoi muistua mieleen ja laulu piteni aina kun muistin säkeistöjä lisää!
Laulun synty ajoittuu 1940-luvun alkuun, kun tuli Tampereelta nuori mies nimeltä Eero Heinonen asumaan kylällemme. Hän koki kylämme elämän erilaiseksi kuin kaupungissa ja samalla huvittavaksi. Hän kierteli kylää ja tutustui talon asukkaisiin.
Siitä syttyi kipinä tehdä laulu kylämme asukkaista. Mies kiintyi kyläämme ja jäi tänne vakituiseksi asukkaaksi. Teki savottahommia, toimi muurarina ja rakennusmiehenä. Hänellä oli aina huumori mielessä ja erittäin mukavasti hän toi sitä myös aina kuultavaksi.
Ensimmäinen säkeistö alkaa Syötekylän Karsikon talosta. Siellä oli kylämme kauppa, joka oli osuuskaupan haaramyymälä.
Laulua lauloivat varsinkin sota-aikana paljonkin eikä kukaan siitä tullut pahoilleen. Nyt kun on tultu näille kymmenille huomasimme, että sehän on historiallisesti tärkeä kaivaa esiin.
Joitakin säkeistöjä en minäkään ihan kaikkia muistanut, mutta löytyi puuttuvia pätkiä Karsikon Martan (Martta Särkelä) muisteluksista ja niin saatiin laulu täyteen kokoon.
Annetaan laulun raikua!
Vaarankylän Jenkka
Kuulkaapas ensin te karsikkolaiset, Kalleakin pitäsi vähän komentaa. Tupakkia ei saa kun syrjävaaralaiset, sehän tässä minuakin harmittaa.
Niukka Kalle sanoi, voi hyvänen aika kun ei ole emäntää. Itellä pitää pestä oma paita ja housut, voi tätä leskimiehen elämää.
Inkeri Karhi se koululla häärää, niin kuin isorikas konsanaan. Punasenristin sokerit meni paikkahan väärään, se oli hänen jakohommansa.
Jussilan Pieta kärisee kun makkarapaistos, kartanolla hän saapastaa. Renki Heikillä hyvä makuaisti kun Pietalla räiskäleitä paistattaa.
Rättäri minulle on vanha tuttu, Särkivaaran mukavin asukas. Velkana hänellä on paita ja nuttu, niitä hän koittaa maksaa juu.
Niemelän Matti on kaikille tuttu, ahne on satujansa kertomaan. Häneltähän se löytyy vaikka minkälainen juttu, jolle ei löydy vertojaa.
Tunturi ähisee kuin mehiläisparvi, Arttu kun nauraa hötköttää. Sikiöitä päällä on aikamoinen lauma, kun lattialla maata mötköttää.
Lähteenmäen Tyyne on leskeksi jäänyt, Janne on kunniakentällä. Valtion pitää heitä avustaa, että lapsille sitten leipää saa.
Karsikon Heikki on silimiä täynnä, sehän se on leskien piirittäjä. Homehtunut ukko, niin kuin kuopantukko, sitä pitäis aukeilla pommittaa.
Laulun viimeisen lisä-säkeistön tekivät vähän myöhemmin kylän nuoret sotalesket. Kylällämme oli vanha pappa, Karsikon Heikki, joka oli ollut leskenä jo kauan.
Pappa rupesi hännystelemään nuoria kauniita sotaleskiä. Nämä suuttuivat ja tekivät papasta oman säkeistön. Heikki-papan emännänottoaikeet eivät onnistuneet vaan hän kuoli leskenä.
Salme Ramstedt teki oman säkeistönsä pikkukyläläisille 1950-luvulla, koska heitä ei oltu käsitelty alkuperäisessä laulussa lainkaan. Salme oli viimeisiä, joka esitti koko laulun.
Salme säesti itseään haitarilla aikansa menestysiskelmän ”Eldankajärven jää” -sävelin:
Iida Iida Aatilan, Havukka Hilija sekä Rättilän Pam. On siellä Elekut kelekut etustajineen, juu. Olihan siellä Ruuskakin, vain sehän sieltä lähtenyt poijeskin, kaikki muut siellä pomppailee ennallaan …
