Metsähallituksen vajaan vuoden ikäinen Metsätalous Oy on seuraamassa metsätalouden yksityisten toimijoiden esimerkkiä ja pyrkimässä kaikin käytössään olevin keinoin eroon tulostaan rasittavista vakituisista metsureistaan.
Kolmen kuukauden pakkolomien ajaksi pihkakourille, joita talon kirjoilla on vielä kolmisensataa, tarjottiin mietittäväksi sopimusta, jonka voimin voi lipsahtaa eläkkeelle tai työttömyyskortistoon ellei äidy yrittäjäksi ja tarjoa työpanostaan sillä tavalla yhteiseksi hyväksi.
Valtio seuraa näin esimerkkiä, joka on tuttu yksityispuolelta. Metsäyhtiöt ja metsänhoitoyhdistykset ovat jo vuosia, osa vuosikymmeniä sitten ulkoistaneet ja kilpailuttaneet hikeä ja varsinkin kustannuksia tuottavat työnsä yrittäjille.
Näin tulee yksi polku suomalaisessa maaseudun elämässä kuljetuksi loppuun. Vakituiset metsätyömiehet tulivat savotoille 1960-luvulla. Sitä ennen työt teetettiin maaseudun väellä savotta ja urakka kerrallaan.
Koulutus ja vakinaistaminen saattoivat olla seurausta silloisen presidentti Urho Kekkosen puheesta, jossa hän piti metsätyömiehen asemaa suorastaan kansallisena häpeänä.
Tuntuva osa silloin metsissä puita kaataneista, niitä tien ja vesien varsiin kuljettaneista ja lopulta jokia pitkin uittaneista oli maaseudun pien- ja asutustilojen isäntiä ja heidän poikiaan.
Reissumiehiäkin, savotoiden elinkautisiksi julkisuudessa ihannoiden ylennettyjä, metsien pätkätöiden parista leipänsä tienasi.
Kun työttömyys- tai muutakaan sosiaaliturvaa ei ollut, näki valtiovalta hyväksi asuttaa maaseudun tilatonta väkeä soiden ja korpien kätköihin tarjoamalla heille asutustiloja halpakorkoisilla lainoilla.
Itse raivattavaksi ja rakennettavaksi tarjottu maaläntti oli nykyaikaisittain ilmaisten osallistavaa työttömyys- ja sosiaaliturvaa. Uljaana tavoitteena oli, että sesonkiluonteisten metsätöiden ulkopuolisen ajan tilalliset puurtaisivat omilla pelto- ja metsätilkuillaan.
Samalla siinä tarjoutui työtä jos kohta kärsimystäkin koko perhekunnalle. Kun kutsu kävi, tilan isäntä kynnelle kykenevine poikineen nosti repun pykälään ja marssi tarjotulle savotalle.
Kotiin jäänyt nais- ja lapsiväki osallisti itsensä tilan töihin ja tuotti siinä maitotilkalla ja lihaköntillä oman elantonsa lisäksi parhaassa tapauksessa pahan päivän varaa sille savotoissa puurtavalle kotitalouden osalle.
Mutta ei yksikään puu jää kaatamatta, uusi istuttamatta tai ryteikkö raivaamatta, vaikka suomalaisen maaseudun tyhjeneminen jatkuisi entisellään.
Metsävaltio on näyttänyt siitä esimerkkiä. Urakoiden ketjutuksissa on suomalaismetsiin tullut raivaajia ja istuttajia ainakin Suomenlahden eteläpuolen maista. Jos linja jatkuu nykyisenä, urakoiden saannissa ainoa tekijä on halvin hinta.
Se toimi ainakin viime syksynä, kun hakkuuyrittäjiä kilpailutettiin. Siellä on vielä toimittu kotimaisin voimin, mutta eiköhän halvempaakin ole tarjolla kunhan Metsätalous Oy:ssä markkinatalouden konstit kunnolla opitaan.
Valmis malli on jo tarjolla. Thaimaalaisten marjastajien kautta voisi hyvin jatkaa ja työnkuvaa monipuolistaa, samalla ratkeaisi majoitusongelmakin helposti.
Ei kysy suomalainen metsä, mitä kieltä sen istuttaja puhuu, sopisi hyvin tämän ajan iskulauseeksi suomalaisille metsäsektorille, niin yksityiselle kuin valtiolliselle.