Kerrompa oman tarinani Toraslammin vanhasta kämpästä. Oisko ollut kuusikymmenluvulla, kun pääsin siellä käymään. Yksi iso kämppähuone, keskellä iso kamina, metriset puut meni kaminaan.
Laverit kahtapuolin kämppää, oisko noin viitisenkymmentä miestä mahtunut, kokki ja elämänluukku, jonka kokki aukasi tarjoten miehille sieltä keittoruokaa ja kahvia.
Pääsin serkkupojan Eetun kanssa enoni kyytiin. Enoni on Suoperän Nestori Riihiaho, joka vei muistaakseni harmajalla diesel-Verkulla reen Toraslammille. Lunta oli paljon. Raktorissa oli kolmihokkakitkat. Se oli peto menemään.
Toraslammilla on jyrkkä vaara, sitä ei hevosilla uskallettu ajaa. Eno ajoi sen Verkulla. Ajettiin sinäkin päivänä muuan kuorma. Verkussa nousi keula pystöön kavutessa jyrkkää rinnettä ylös. Ylös mentiin ja alas tultiin joskus aika sukkelaan. Käytiin hörppäämassä kämpässä päivällä kahvit.
Jäi mieleen, kun enoni velimies, jo poisnukkunut Suoperän Arvo ajoi siellä hevosella. Huusi jo ulko-ovelta kokille: laitapa mulle kaffeeta ja pane äkkimakiaa myös. Silloin en ymmärtänyt, mitä se äkkimakia on.
Ei ole varmaa tietoa ajoiko enoni koko sen savotan lopun kotoa pitäen kopittomalla Verkulla lippalakkia aina toiselle korvalliselle vaihtaen. Saattoi hän olla kämpälläkin. Meidät pojat hän toi samana päivänä mummolaan.
Pakkanen oli kiristynyt iltaa kohten. Ihmettelen, miten me serkkupojan kanssa pysyttiin kyytissä jalka nostovarsilla ja toinen jalka ronkanpäällä. Lumi vain pölisi, oltiin lumiukkoja. Joen ylitys oli myös aika rohkea, juuri Verkun levyinen ja luminen. Eno ajoi yksin yli, me mentiin juosten yli toiselle puolelle.
Tästä alkoi enoni rattorisavotta joka jatkui myöhemminkin, olihan hänellä Takra-merkkinen rattori jo aikaisemminkin.
Sain myös hiihtolomani aikana olla mukana Pärjänjokivarressa. Ajettiin hevosella pöllejä jokivarteen, kuljettiin kotoa eli mummolasta päiväseltään. Pimeällä lähtettiin Karsikkosuolta, oikaistiin. Paavo Vähäkuopus oli veljiensä Immarin ja Veikon kanssa siellä ajossa.
Kerran yöllä oli kova tuisku tuisku hävittänyt kaikki entiset jäljet ja oli ihan säkkipimeää. Minä enolle, että miten me osataan jokivarteen. Eno sanoi, kyllä heppa osaa mennä omia jälkiä ja kyllä se jokivarsi löytyi.
Enoni on hyvä laulamaan monesti kuului Hummani hei ja onkai vieläkin vaikka yhdeksäskymmenes vuosi lähestyy. Joten täytyy nostaa hattua sen aikaisille työmiehille. Kiitokset enolleni sain nähdä vanhanajan savottaelämän, vaikka vain päiväseltään.
Toraslampi on mulle tärkeä, siellä olen paljon hiihtellyt, entisessä savusaunassa keitellyt kahvit, paistanut makkarat, myös pilkkinyt. Vanhan kämpän kamina on paikallensa pahoin ruostunut.
