Taitaapa olla kohta kolmisenkymmentä vuotta aikaa siitä, kun ajelimme kaverin kanssa Oulun valkeassa kaupungissa Myllytullin rautatiesillan ali ohi silloisen poliisitalon, jossa näytti olevan tilanne päällä.
Poliisiautoja oli parkissa talon nurkilla tusina ja virkapukuista konstaapelia seisoi vahdissa oviaukot väärällään. Meneillään näyttivät olevan mittavammat käräjät.
Se oli sitä aikaa, kun Haukiputaan ja Oulunsalon tummat tapasivat pitää vihaa keskenään ja olla väliin puukkohippasilla. Taisipa joku tulla siinä rytäkässä ammutuksikin.
Jäähallia ohittaessamme kaveri suhahti naama virneessä vänkärin paikalta, että on se tämä Suomen valtio, kun harrastaa kulttuurista rotusortoa. Miksi kulttuuria ei kunnioiteta, jos siihen kuuluu sellainen perinne kuin verikosto?
– Jos on selvittelemättömiä asioita, niin ei muuta kuin kaikki jäähalliin ja ovet säppiin. Toinen suku toiseen ja toinen toiseen päähän. Keskelle tarvittava määrä apuvälineitä ja viikon kuluttua käydään katsomassa tarvitaanko lisää panoksia.
Nauramatta en pystynyt tunteenpurkausta tuolloin kuuntelemaan, mutta monikulttuurista ajattelemista se antoi pitemmäksi aikaa.
Maailman kriisipesäkkeitä 1990-luvulla kiertäessäni sain tutustua aiheeseen lähemmin.
Välimeren ympäristön kansojen keskuudessa, etenkin Balkanin vuorilla oli tuolloin vallalla vielä otsikon termistä jalostetumpi versio, Hammurabin laki: silmä silmästä, parhaasta kaksi.
Pohjoisen luterilaisesta kulttuuriympäristöstä lähtöisin olevan oli aluksi vaikea ymmärtää etelänmiesten kiivautta. Vasta myöhemmin tajusin, että kyseessä on ikivanha traditio yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi.
Aikoina, jolloin virkavaltaan ja lailliseen järjestykseen ei voinut luottaa, pääsi kehittymään itsesäätelymekanismi oman yhteisön ja läheisten suojelemiseksi. Luotiin eräänlainen kauhun tasapaino, joka piti hyvin järjestystä yllä.
Vaarallista oli loukata naapurin kunniaa, sillä siitä koitui jälkiseurauksia – ensinnäkin oman ryhmittymän sisältä ja toisaalta takuuvarmasti loukattujen puolelta.
Ellei tekoa voitu yhteisöjen kesken sovittaa, pahimmassa tapauksessa seurauksena oli verikosto, jonka kierre saattoi jatkua useammassa sukupolvessa.
Oman yhteisön paine ja sisäinen kuri sekä naapurin koston pelko pitävät monissa etelänmaissa yhä järjestystä yllä. Kun se rikkoutuu, seurauksia saamme joka ilta katsella telkkarista.
Samasta asiasta oli pohjimmiltaan kyse myös alussa kerrotussa Oulun tapauksessa.
Saman tyyppinen henkinen järjestelmä toimi aikanaan myös suomalaisessa maaseutuyhteiskunnassa.
Monta poklomia jäi tekemättä siitä syystä, että se olisi tuottanut häpeää omille vanhemmille, perheelle ja jopa koko kyläkunnalle.
Tämän päivän kaupungistuneessa maailmassa kotoperäisiä yhteisöpaineita ei enää ole. Sitä on havaittavissa enää lojaalisuutena järjestäytyneen rikollisuuden puolella.
Nykyään jokainen huolehtii enimmäkseen itsestään, piittaamatta mahdollisesti läheisilleen aiheutuvista kärsimyksistä.
Heitäkin – läheisiä ihmisiä, joita suojella ja joiden kunniaa varjella – on monella nykyään niin vähän, ettei tahdo enää arkunkantajia riittää sille viimeiselle matkalle.
Vieraaseen kulttuuriin joutuneiden maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa on osin kyse samasta asiasta. Oman yhteisön tuki ja turva puuttuvat.
Samoin puuttuu myös oman yhteisön säätelemä sisäinen kuri. Pelkoa ei ole myöskään otsikossa mainitusta, teon aiheuttamasta vakavammasta seurauksesta.