Suomen sotaveteraaniliiton 60-vuotispäivän juhlallisuuksissa Riekinkankaan sankarihaudoilla nuorison puheenvuoro sattui suoraan kohteeseen:
”Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Minä ainakin uskon, että jos tarpeeksi kauan yrittää, niin kyllä se lopulta oppii!”
Ei varmaan opi, oli ensireaktio. – Tai jos oppii, se menee niin pitkän kaavan kautta, että vanhuus ehtii tulla opetellessa. Hyvähän se on poika puhua, kun et mistään mitään tiedä.
Lausetta piti makustella pyhien yli, että onko näin? Piti kaivaa heikkenevän muistin lokeroista esimerkki elävästä elämästä.
Perheeseemme tuli muuan vuosi sitten vanha koira. Toisella kymmenellä oleva luppakorva oli pennusta saakka ollut naisihmisen kasvattama. Tietäähän sen, mikä siitä tulee: karvainen vauva. Ja sellainen piti yrittää jälleen koiraksi opettaa.
Arvonsa tuntevaan, mutta herkkään dreeverineitiin eivät tavalliset koirankoulutuskonstit tehonneet: lahjonta, kiristys eikä uhkailu. Näitä kovempia otteita ei ympäristön paineen alla voinut edes harkita, vaikka muutaman kerran olisi mieli tehnyt. Olisi voinut itse joutua ulkoruokintaan.
Perustava laatua oleva erimielisyys tuli siitä, että kuka on tämän susilauman johtaja. Kahdestaan kun oltiin, hierarkia oli selvä – mutta emäntänsä läsnä ollessa hyväkäs osasi tarttua tilaisuuteen.
Ensimmäinen taistelu käytiin siitä, kumpi nukkuu lattiamatolla ja kumpi lakanoiden välissä. Asia ratkesi lopulta allekirjoittaneen eduksi. Vanha koira oppi uuteen maailmanjärjestykseen, kun oli pakko.
Rankemmat koulutustoimet piti suorittaa naisväen poissa ollessa. Esimerkiksi koirankoppi oli hienohelmalle aivan uusi kokemus. Ei se suostunut sisälle menemään. Eivät auttaneet luut eivätkä herkkupalat.
Piti neljättä tuntia ulkokuistilla ottaa olutta ja kuunnella kaatosateen seasta ulvontaa, ennen kuin sinni antoi periksi. Vanha koira oppi uuden tempun ja nykyään jopa vaatii pääsyä yksiönsä rauhaan, kun ilmasto alkaa sisällä käydä tukalaksi.
Käskystä luokse tulemaan omapäinen otus ei sen sijaan ole oppinut. Samalla kun hihna löysää, katoaa korvista kuulo. Mutta yleensä jo vuorokauden sisään routa ja nälkä porsaan kotiin ajavat.
Kerran katkesi hiihtolenkillä panta. Jopa luuli, että nyt se vapaus koitti. Tasaista järvenselkää mentiin peräkkäin molemmilla neliveto päällä. Rantaryteikössä lyhytjalkaisemman vatsan alla kitka kasvoi sen verran suureksi, että kiinni jäi.
Vanha koira oppi, että pakoon ei pääse. Kyllä se kiinni saa. Asemani laumanjohtajana vahvistui.
Rotunsa muotovalio ei ollut koskaan päässyt luvallisesti toteuttamaan käyttäytymismuotoa, johon sen esiäidit oli aikanaan jalostettu. Syksyn jänisjahdin alettua vein neidin metsään ja päästin irti.
Hölmistyneenä se pyöritteli suuria silmiään, että onko tämä tosi. Hirvimiesten nylkyliiterin takana ei ollut jänistä, vaan sarvipää. Pariin kertaan se sen metsässä pysäytti ampumahollille, mutta mitenpä sitä haulikolla, kun ei ollut täyteisiä matkassa.
Hirven saatua vihiä toisesta perässätulijasta, se otti pikomit ja paineli toistakymmentä kilometriä. Seurailin perässä ja sain lopulta uupuneen ajokin kiinni. Konttaamalla se jo kulki. Hirvi nauroi partaansa eri sydänmaalla.
Oli se ihmeissään, kun osasin olla vastassa. Taktisista syistä en kertonut tutkaseurannasta. Silmistä näki, että luottamus laumanjohtoon kohosi kertaheitolla. Vanha koira oppi, että kaveria ei jätetä.
Edellä esitettyyn viitaten olen tullut siihen lopputulokseen, että saattaa olla mahdollista, että vanha koira oppii uusia temppuja, jos on pakko – mutta melko kovan työn takana se on.
Juha Hagelberg