– Kaikki ylös, Pärjänjoki tulvii kämppään! Hanskin karjaisu herätti Kuivankosken kämpällä nukkuvan veneroikan miehistön silmänräpäyksessä.
Hanski oli potkaissut kämpän oven auki ja kynnyksen ylitse tulvi vettä monen sentin paksuudelta. Nukkumaan tultaessa joki oli lirunut vähävetisenä kaukana kämpästä, mutta nyt ovelta avautui mahtava järvi!
– Kerää Essa minunkin tavarat! Minä haen veneen! Hanski hihkaisi ovelta ja loikkasi kämpän porraspuulta veteen.
Juholan Essa – eli Eino Riihiaho – ehti nähdä avoimesta ovesta veneen keikkuvan aalloilla. Vene oli illalla kiskaistu etäälle joesta ja kiinnitetty löpänällä koivuun. Hanski kaahlasi reisiään myöten vedessä ja tavoitteli jo löpänää hyppysiinsä.
Kamiinan edessä ajelehtiva lastukko hajosi, kun miesjoukko pyörähteli avojaloin lattialla hakemassa saappaita jalkoihinsa. Kuivumassa olleet vaatteet ja muut varusteet he kiskoivat ylleen, tai kahmoivat reppuihinsa.
Essa rynnisti vesi loiskien toisten perään ovelle reput olkauksessaan. Hanski oli sauvonut veneen portaiden eteen ja miehet loikkivat veneeseen. Essa roikaisi reput perään, pyörähti porraspuulla, räppäsi oven kiinni ja työnnälsi samalla liikkeellä puisen hakatapin paikoilleen ja oli veneessä.
– Hevosten luo! Hanski karjaisi perämiehen paikalta, vaikka se oli jo kaikille sanomattakin selvää.
Soutumiehet alkoivat repiä airoista. Toiset olivat jo siepanneet keksinsä veneen pohjalta ja avustivat niillä veneen kulkua aina kun kekseillään otteen jostakin saivat. Hanski ohjasti venettä tulvan vallassa olevien metsien lävitse ja etsi vähiten virtaavia reittejä yläjuoksua kohti.
Miesporukalla oli ollut sekaanpanourakka Isonniemen kosken alapuolella. Talvella puutavara oli jätetty tulvan pelossa etäämmälle joesta. Kevät olikin ollut vähävetinen, joten tukkien ja pinotavaran siirtämisessä katsottiin parhaaksi käyttää hevosia apuna.
Hevosrekat oli lastattu tukeilla tai pölleillä, joita ajettiin joen töyräälle, mistä ne kipattiin veteen. Levon ajaksi pankkoreet ja rekat oli jätetty lanssille. Hevoset oli talutettu etäämpänä olevaan niittylatoon ja kiinnitetty marhaminnoilla seinähirsiin.
Venekunta seurasi päävirrassa ajelehtivia tukkeja, pöllejä, jäätelejä, sekä muuta veden irroittamaa roinaa. Vastaan seilaava apelaatikko ja heinäkasa sai heidät rynnistämään entistä kovempaa latoa kohti. Pankkorekiä ja rekkoja ei kukaan havainnut virran mukana.
Lato ilmestyi näkyviin puiden takaa ja yli puolet oviaukosta oli vedenpeitossa. Sitten alkoi jo kuulua hevosten korskuntaa. Ainakin joku oli vielä hengissä!
Hanski pyöräytti veneen perän lähelle oviaukkoa, nappasi toisella kädellä otteen oviaukon yläpuolisista hirsistä ja heilautti itsensä latoon. Essa sukelsi empimättä perässä ja toiset ankkuroivat veneen ladon kylkeen niin, että oviaukko jäi vapaaksi.
Miehet kaahlasivat vastakkaisille seinille ja päästivät hevosia irti vuoron perään, niin että ne eivät teloisi toisiaan oviaukolla. Hevoset jäivät aluksi pyörimään ladon edustalle niin, että venemiehetkin olivat hädässä.
– Tuonne perkele! Essa roikkui ovenpielessä ja läimäytti kinttaalla lähintä hevosta lautaselle ja osoitti toisella kädellään mäntyjä kasvavaa kumparetta.
Hevonen korskahti ja lähti uiden ja kahlaten osoitettuun suuntaan. Toiset seurasivat perässä.
– Nyt lanssille! Hanski mylväisi, kun työnnälsi Essan veneeseen ja ponnisti ovenpielen hirsistä tukien perässä.
– Mitästä helevettiä! tehän ootte likomärkiä! muuan miehistä vastusti.
– Nyt on raha nilallaan! Hanski vakuutti ja Essa näki tämän naamalle hiipineen tutun virneen.
Hätää oli ollut jäämäänkin asti, mutta suorastaan räjähtävä ja lähes puhumaton yhteistoiminta oli muuttanut tilanteen. Lopusta otettaisiin irti mitä otettavissa oli. Perämies ja soutumiehet silmäsivät Essaa.
– Tuonne perkele! Essa mökelsi kankein leuoin ja huiskaisi vettä valuvalla kinttaallaan lanssin suuntaan.
Perämies kaapaisi melallaan vettä ja vene käännähti leikolle vastavirtaan. Essa paleli ja niin varmaan toisetkin, mutta ravakka työ alkaisi pian ja siinä lämpenisi.
Riehuva miessakki kiskaisi lanssilla ensitöikseen kelluvat rekat ja reet kuivanmaan reunaan ja leväytti loput pöllipinot ja tukit virran vietäväksi. Tosin ne leviäisivät ties mihin, mutta urakka oli nyt tehty niin kuin sovittu oli.
Kun viimeiset pölkyt olivat ”veenväljässä”, miehet kiirehtivät veneeseen ja hevosten luo. Essa ja Hanski saivat soutumiesten paikan. Soutamisesta huolimatta kerkesi kylmä jo kopeloida litimärkiä miehiä.
”Hevoskumpareella” tehtiin tervaskannoista tulet ja alettiin kuivata vaatteita. Keitettiin aamukahvit ja tarkistettiin hevosten kunto.
– Olipa rivakka aamurupeama, muuan miehistä naurahti. – Se jäi mieleen, kun Essa räppäsi lähtiissä kämpän oven kiinni ja haka perään.
– Siinä säästy seuraavat tulijat vesikylyvyltä. Ois se ollu näky, kun ovea aukastessa hurahtaa kämpällinen vettä silimille, Hanski hörähteli selkäkeikkanauruja flanelliset alushousut roikkuen ja haroi hattunsa alta vaaleita hiuksiaan.
– Oiskoon tuo kämppä niin täyttyny ja turvonnu tiiviiksi, Essa naureskeli puolialastomana nuotion loisteessa, samalla kun käänsi koivurangan päällä kuivumassa olevia vaatekappaleita.
Alempana Romesuvannolla oli Korpikallen kolmihenkinen ryhmä veneellä tarkistamassa joen ja uiton tilannetta. Kalle Särkelä vanhimpana meloi perämiehenä ja Antti ja Juholan Matti – eli Anselmi Särkelä ja Matti Riihiaho vetelivät rinnakkain airoilla.
– Mikä poijat tuo ääni on? Kalle kuuli sen ensin ja soutajat pyörähtivät katsomaan. Joen loivan mutkan ja metsän takaa kuuluva kohina ja ryske tarttui heidänkin korviinsa.
– Soutakaapa vielä, niin nähhään tuonne mutkan taa, Kalle sanoi ja soutajat kiskaisivat muutaman airon vedon.
– No se! Kalle karjaisi uskovaisena miehenä suurimman sallitun voimasanansa ja jatkoi, että nyt tullee koski silimille! Äkkiä pois täältä! Soutakaa!
Kalle oli kavahtanut seisomaan ja lappoi melalla vettä. Soutajien käskytys oli tässäkin turhaa, he vetivät jo muutenkin minkä airoista lähti. Vielä muuan tunti sitten vähäpätöisenä virrannut koski oli muuttunut metrisotalla korkeaksi ja ärjyväksi kidaksi.
Kosken uoma syöksi tulemaan tukkeja, pöllejä, kokonaisia puita oksineen, jäätelejä ja mitä kaikkea valtaisa tulva-aalto olikin mukaansa siepannut. Ne kasaantuivat kosken alle röykkiöksi, kunnes vesimassa pyyhkäisi ne jälleen liikkeelle.
Kosken molemmin puolisen puuston latvat näyttivät vapisevan ja puiden juurella oleva aluskasvillisuus lakosi äkisti vyöryvän tulva-aallon alle.
– Kämpälle! Se on niin korkealla, ettei vesi ulotu sinne ja jos ulottuukin, niin suurin virta ohjautuu joen toiselle puolelle! Tuolle ei voija yhtään mitään! Kalle karjui ja lappoi melallaan toisten apuna.
Soutamisen aikana vesi ehti nousta joessa niin, että vene saatiin kuiville vasta lähellä kämpän portaita.
– Lähteeköhän tuo Naamankalaisten lato vastarannalta, Antti sanoi, kun oli hetken puuskutettu kämpän portailla. – Sitä tuossa minähi silmittelin, sanoi Matti viereltä.
– Kohtapa se nähään, Kalle totesi, kun silmäili pihakenturalta latoa. Vesi ulottui jo lähelle oviaukon yläreunaa.
– Säästetäänkö voimia ja keitetään kahvit, kun on talon puolesta vesipaikkakin siirretty lähemmäs kämppää, vaikka oishan tuon hakenu kauempaakin? Antti kysyi toisilta.
– Minä haen, Matti hymähti, meni kämppään, kolisteli kamiinan luukkua ja tuli kahvipannun kanssa ulos.
Lato säästyi, koska valtavirta ohjautui ladon ohitse ja lato välttyi suurimmilta töytäisyiltä. Molemmissa tukkilaisryhmissä oli alkuhämmingin jälkeen arveltu tulvan aiheuttajaksi Kylmälän padon pettämistä. Näin oli käynyt ja järveen varastoitu vesi karkasi valtoimenaan jokiuomaan.
Tulvaa kesti noin vuorokauden, mutta sen jälkiperkaaminen monta viikkoa. Miehiä tuli ympäri pitäjää raahaamaan metsiin ja soille karannutta puutavaraa takaisin joen kuljetettavaksi.
Hevoskumpareella oli jo saatu vaatteet kuivattua. Latoja ja suovanpohjia koluten oli hevosillekin löydetty hieman heiniä ja oli aika lähteä kohti silloista Vaarankylää.
Pitkälti soita noudatteleva talvitie oli vielä jäässä ja sulamattomat lumenhölseet helpottivat kulkua. Hevoset kävelivät rouhakoin askelin, koska tiesivät olevansa matkalla kotitalliin.
Tällä matkalla Essalta putosi lompsa, jonka mukana meni uudehko ajokortti. Sitä etsittiin myöhemmin useamman henkilön voimin, mutta luultavasti lompsa ajautui sulamisvesien mukana putoamispaikaltaan ties mihin ja menee vieläkin.
Kotona Essa vei hevosen talliin ja huolehti heinää ja vettä. Pirtissä hän kertoi reissun menetykset.
– On se nyt kumma, että kaikki sillä lailla häviää? Ihme kun mies ja hevonen tulivat takasi?
– Turha on tulla sanomaan. Siellä tehtiin mitä voitiin, nyt vain kävi näin, Essa sanoi ja päättikin sillä istumalla, että hakeutuisi muihin töihin.