Eetu eli (Eemil Riihiaho) ja Pentti (Särkelä) istuivat Kähön kämpän saunan edustalla ja silmäilivät joenrannan lehtipuita, joihin syksy oli jo sipaissut ensimmäisiä värejään. Oikealla oleva Kähön koski soitti kuohuissaan hyvästejä menneelle kesälle.
Kaverusten mietittävänä oli työnjohtajan tarjous Ukonvaaran takaisesta pöllinteosta. Majoitus olisi puolijoukkueteltassa, jota lämmitettäisiin kamiinalla. Armeijan huopia olisi peitoksi ja kokki kävisi kerran viikossa laittamassa ruokaa.
Savotta oli melkoisen kaukana, mutta työnjohtajan mukaan metsät olisivat hyvät ja palkkojakin kihautettu. Kaveruksia tympäisi, Kähön nurkille oli aiottu jäädä.
– Mitä meinaat, lähetäänkö? Eetu kysyi.
– Sama tuo on. Onhan siellä paremmat taksat. Entä sinä?
– Mennään, pääseehän sieltä pois, jos siltä tuntuu, Eetu sanoi suupielestään, kun näki työnjohtajan tulla veuhtasevan kämpältä rantaan.
– Täällähän ne poijat istuu, mitä tuumitte? Lähetäänkö aamulla kahtelemaan palstat?
– Lähetään, Pentti totesi ykskantaan.
– Se on miesten puhetta, työnjohtaja ilahtui, sillä Ukonvaaran taakse ei totisesti ollut lähtijöitä tungokseen asti.
– Tästä kämpältä löytyy tilaa, pääsette yön vanhaksi.
Aamu oli tasaisen pilvinen, kun kaverukset tallasivat työnjohtajan perässä täysinäiset reput selässään. Polku oli huono, mutta pituutta tuntui sen sijaan riittävän. Kaverukset silmäilivät toisiaan päätään puistellen.
Polku ohitti Ukonvaaran huipun ja laskeutui vinoittain rinnettä, kunnes saavutti laakeampaa maastoa. Teltta putkahti lopulta kuusikosta esille vähän yllättäen. Miehet laskivat reput selästään, kuivasivat hikeä ja istuivat nuotiopaikan vierellä olevien honkien päälle.
– Hete löytyy tuolta, työnjohtaja viittasi lätsällään etempänä olevaa lehtipuurypästä ja Pentti lähti hakemaan pakkeihin vettä. Eetu kopsi kirveellä nuotionpohjan kekäleitä pienemmäksi ja sytytti kahvitulet.
Nuotio jäi savuamaan, kun miehet siirtyivät katselemaan työnjohtajan merkkaamia palstoja, jotka eivät olleet kaukana teltalta. Työnjohtajan lähdettyä kaverukset kokosivat puupäiset pokasahansa ja alkoivat pylläytellä kuusia nurin.
Muutamaa vuorokautta ja runsaita vesisateita myöhemmin oli jälleen yö ja teltan katto ropisi sateesta. Nuukalan suunnalta tullut miesryhmä oli varannut huovat ennen kaveruksien tuloa.
Ja sehän lämmittää joka palelee – Eetu konttasi hytisten kamiinan luo ja täytti sen puilla. Tuhkaluukkuun hän laittoi sytykkeet ja raapaisi tulta. Pienen ajan päästä kamiina antoi jo lämpöä ja Eetu köllähti nukkumaan sen vierelle.
– Ai saatana! Eetu karjaisi, kun oli unissaan työntänyt paljaan jalkapohjansa kuumuutta hehkuvan kamiinan kylkeen.
– Oi jumalauta, hän vaikeroi kamiinan äärellä ja hereille hätkähtäneet miehet käänsivät kylkeä ja ärisivät myötätuntoa: –Eiköönstä kamiinaa pysty vähemmällä karjumisella sytyttämään?
Pentti oli noussut kaverinsa avuksi, mutta eipä siinä paljon ollut tehtävissä. Kamiinan ja tulitikkujen valossa todettiin jalkapohjan runsaalla kolmanneksella valtaisa vesirakko. Eetu kääntyi makuupaikalleen ja ratkoi puukolla teltan saumaan jalanmentävän aukon. Siitä hän työnsi palaneen jalan vesisateeseen.
Onhan tästä pirun vesisateesta jottai hyötyä, hän jupisi kun heittäytyi pitkäkseen. Pentti jatkoi kipinämikkona.
Yö kului miten kului. Eetu kipristeli jalkaterä ulkona. Pentti heräsi aika ajoin lisäämään kamiinaan puita. Aamun vaaletessa Eetu näytti saaneen hetkeksi unen päästä kiinni. Pentti könysi ulos, sytytti nuotion ja laittoi kahvin kiehumaan.
Muu miesporukka tuli vaitonaisena teltasta ja pysyikin sellaisena Pentin kankeiden silmäyksien seurauksena. He keittivät kahvinsa ja häipyivät metsään, josta alkoi kuulua kirveeniskuja, sahausta ja kaatuvien puiden rytinää.
– Kyllä se minä kerään kamppeeni ja häivyn tästä savotasta, Eetu sanoi kun konttasi teltasta. - Kokoilen vain nuo loput pöllit tapuliin ja kahtelen kainalosauvatarpeet vesakosta.
– En jää minäkään! Lämmittäkööt telttasa! Pentti kimahti nuotiolla seisaalleen ja mulkoili metsästä kuuluvien äänten suuntaan.
Eetu loikki Pentin hakeman sauvan kanssa palstalleen ja paiskoi eiliset pöllit kasaan. Kuorimapukin hän sai hyppyytettyä kasan vierelle. Ennen puolta päivää olivat pöllit kuorittuina ja tapulissa.
Lähistöltä Eetu löysi sopivan vahvat koivut kainalosauvoiksi. Hän halkaisi tyvipäät ja istutti puolikkaiden nokkaan vaaksan mittaiset palikat. Ne vastaisivat kainaloon.
Halkeaman juuren hän sitoi repuntaskusta löytämällään rautalangalla. Kutakuinkin sopivalla korkeudella olevat oksantyngät hän muotoili puukolla kädensijoiksi.
Pian kuului karjaisu viereiseltä Pentin palstalta ja sen jälkeen epämääräistä sadattelua. – Kerkesikö Eetu jo lähteä! hän hihkui.
– En vielä! Kainalosauvat on valamiina! Tehäänkö sulleki?
– No, ei tartte. Minä tuun sinne, kuului vastaus ja hetken kuluttua kuusikosta ilmaantui Pentti ontuen näkösälle. Oli silpassut kirveellä pohkeeseensa.
Tupakoitiin. Pentin pohkeeseen oli kääritty rättiä, mitä repussa sattui olemaan ja verenvuoto näytti vähenevän.
– Tämä nyt savotta oli, Eetu uksi tupakoinnin lomassa.
– Minä käyn tapuloimassa loput pöllit. Palsta jää pikkusen kesken, mutta jääkööt. Oota sinä tässä, Pentti kiskoi saappaan jalkaansa ja katosi palstalleen.
Eetun naamalle hiipi virne, kun hän kuuli pöllien lentävän tapuliin niin, että metsä raikui. Työn äänet loppuivat ja Pentti tuli reppuineen.
Miehet pakkasivat työkalut reppuihinsa ja lähtivät ontumaan Kähöä kohti. Puolimatkassa keitettiin kahvit ja haukattiin voileipää.
– Mitä helekettiä! työnjohtaja parkaisi, kun näki illansuussa kämpälle nilkuttavan parivaljakon. – Missä välissä te kerkesitte ihtenne telomaan?
– Ja missä oli ne armeijan lämpimät viltit? Pentti ärjäisi takaisin.
– Kyllä niitä sinne vietiin …
– Niin oli viety ja käyttäjätkin veit samalla kertaa! Meijät pestasit niille kamiinanlämmittäjäksi! Eetu karjaisi ja sohi kainalosauvallaan.
– Elekäähän nyt poijat – hankitaan lisää vilttiä, kyllä tämä järjestyy…
– Varmasti järjestyy! Käyt laskemassa pöllit ja luet markat kouraan, me ei sinne enää lähetä, vaikka ois pumpulipatjoja tarjolla, Pentti ärhenteli.
– Mikäpä siinä, työnjohtaja taipui mahdottoman edessä. Hän näki miehistä valvottujen vuorokausien väsymyksen ja ärtymyksen, ja väsymisen aiheuttamat vahingot.
– Mutta menee muutama päivä, en pääse heti. Huilatkaa tässä kämpällä, työnjohtaja sanoi myötätuntoisesti ja ajatteli samalla, että Ukonvaaran taakse olisi entistä vaikeampaa saada työmiehiä.
Pari päivää oli kulunut ja kaverukset ontuivat kämpän pihakenturalla. Eetu pyöräytti sauvallaan maassa olevan laudanpalan sijoiltaan. Sen alla möngersi pari matoa. Pentti syöksähti kontalleen ja keräsi madot kouraansa.
– Jos näitä löytyy enemmän, lähen Ukonojalle ongelle, hän supatti Eetulle, vaikka ketään ei näkynytkään.
Ja matoja löytyi, kun miehet innostuivat etsimään. Pentti tyhjensi reppunsa nukkumapaikalleen ja häipyi jokea ylittävän pukkisillan suuntaan. Onkia, lankaa ja ohueksi taottua lyijyä oli aina repuntaskussa.
Runsaan parin tunnin kuluttua alkoi vesisade, joka kiihtyi vähitellen kaatosateeksi. Pöllintekijät palasivat läpimärkinä palstoiltaan, mutta Penttiä ei kuulunut.
Eetu kuukkaili sauvoineen kämpässä ja katseli ikkunoista pihakenturan lätäköitä ja harmaana erottuvaa metsänreunaa. Huolikin alkoi vaivata, olisiko jotain sattunut? Eihän tuollaisessa sateessa ole pirukaan ilman pakkoa.
Mutta miestä ei näy eikä kuulu, kenet tässä arvaa kysyä perään katsomaan? Viimein kämpän ovi lävähti auki ja Pentti kompuroi sisään. Enempää ei mies voi vedestä kastua, eikä hymy olla leveämpänä, kun tämä ojensi reppua Eetulle.
– Jumalauta! repullinen tonkoja! Eetu hämmästyi repun painoa.
– Johoo, en malttanu lähteä, kun oli hyvä syönti, Pentti hykerteli käsiään ja alkoi ripustaa vaatteita kuivamaan.
Eetu perkasi kaloja muutaman paistinpannullisen ja kämpässä leijuvaan märkien ja hikisten vaatteiden lemuun tuli uusi kalaisampi sävy.
Kaveruksilla nauratti. Näin ne jätkäpoijat, vain pistäpä tähän äkkinäiset! Kaveruksilla oli kalaa moneksi päiväksi ja taas kerran oli siirretty tuota tuonnemmaksi.
Kun palkkarahat olivat taskussa, siirryttiin Isonniemen kämpälle urakkaraivuuseen. Jalkapuolina saatiin yhteinen palsta läheltä kämppää. Muutaman päivän päästä Eetu hermostui ja hääti Pentin palstalta, vaikka tämä hangoitteli vastaan.
– Ei tuu helevettiäkään. Nyt sinä tienaat minulle. Lellipoijaksi en ala! Otat nyt vain kamppeesi ja parempijalkasena oman palstan, minä käpsehin tämän loppuun, Eetu patisteli ja näin tehtiin.
Syksy kului ja Eetunkin jalka parani vähitellen. Sen verran raivaamisesta tuli tienoja, että pystyi hoitaman kolhoosin maksut. Ja kun pakkaset saapuivat ja satoi lunta, kaverukset siirtyivät muina miehinä raivaushommista tukintekoon. Nyt asuttiin Kuivankosken kämpällä. Mikäpä tässä.
