Lukijalta

Tulvan tuomaa ja tuulen viemää – vält­tä­kää vaaraa ja voikaa hyvin

Tämä Iijokiseutu-lehti on minulle kurkistusluukku entiselle kotiseudulleni. Näkyy siellä tapahtuvan sekä uusia asioita että jokavuotisia tuttuja asioita.

Tulvia on Iijoessa aina riittänyt. Niitä on tullut todistettua ihan lähietäisyydeltä, erityisesti omina kouluvuosina 1960-luvun alkupuoliskolla.

Keskikoulun luokkia oli hajasijoitettu silloisen Poroputaan talon kamareihin ja saleihin. Aurinko lämmitti lapsia täynnä olevia "luokkahuoneita" ja ilma oli melkoisen ummehtunutta tunnin lopulla. Silloin ei ollut keksitty vielä sanaa homekoulu.

Oli suuri ilo päästä välitunneilla raittiiseen ulkoilmaan katsomaan mahtavasti tulvivaa Iijokea. Syrjäkylien silloisten suurten ikäluokkien lapset oli kuskattu linja-autoilla saamaan oppia keskikoulussa. Vieraita kieliäkin opiskeltiin, vaikka ei vielä ollut käsitystä siitä, missä niitä tarvittaisiin. Onneksi opiskeltiin. Moni sittemmin Ruotsiinkin muuttanut sai kielessä alkuopetusta, josta takuulla oli myöhemmin hyötyä.

Näin kävi itsellenikin vaikka kotini on pysynyt läpi vuosien Suomessa. Paikkakunnat tosin ovat vaihdelleet. Samalla kun seuraan välillä Iijokiseudun nettiversiosta tulvatilanteen kehitystä voin tehdä kotitoimistossani Turussa muitakin virtuaalisia askareita.

Mökkikamerani kertoo, että saariston kesäkotimme Velkualla on säästynyt talvijäiden vahingoilta. Myrskyt voivat välillä tosin aiheuttaa sähkökatkoja.

Hetki sitten päättyi videoyhteyksillä pidetty erään yhtiön hallituksen kokous. Sähköposteja tulvii maailmalta entisiltä ja nykyisiltä kollegoilta. Suurin osa tietenkin kirjoitettu englanniksi. Sekin kieli on siis jouduttu opettelemaan vuosien varrella. Tässä on paikallaan esittää virtuaaliset kiitokset sen ajan edesmenneille kunnanisille, jotka ymmärsivät järjestää koulumahdollisuuksia sen ajan lapsille. Henkinen perintö on hyödynnetty. Maailmaa on kierretty ja kieliä opittu käyttämään.

Lopuksi kerrottakoon, että olen työssä oleva eläkeläinen ja yritysjohtaja. Tämä kotikomennus jarruttaa nyt menemistäni, siksi ehdin tulvatilanteitakin seurailla.

Toiseksi lopuksi voin koronakaranteenissa sanoa, että nyt osaan myös tuntea suurta myötätuntoa pandakarhuja kohtaan: Olla kaltereiden takana, ottaa vastaan bambun versoja ravinnoksi ja katsoa verson tarjoajia silmiin. He tahtovat kertoa minulle, sinua suojellaan. Välttäkää siis vaaraa ja voikaa tekin hyvin!

Jouni Riekki