Kolumni

Tuiki ta­val­li­nen tek­niik­ka

-

Henkilö sytyttää kynttilän pienelle kirjoituspöydälleen ja istahtaa sen ääreen. Hän kaivaa esiin muistivihkon, nostaa käteensä vanhan kynänsä ja alkaa kirjoittaa kirjoitusta yön hiljaisuudessa. Silloin tällöin minäkin olen tuo henkilö.

Kuitenkin useimmiten tulen kannettavan tietokoneen ääreen ja valitsen avautuvasta näkymästä verkkoselain Chromen. Suuntaan kohti Googlen toimistotyökaluja ja kirjaudun sisään Driveen, josta avaan uuden dokumentin.

Laitan toiselle välilehdelle hakukoneen, josta tarkastelen tarvittaessa faktoja. Ennen kuin alan kirjoittaa, menen musiikin suoratoistopalvelu Spotifyyn ja valitsen soimaan kuulokkeisiin musiikkia.

Kukapa osaisi paremmin arvioida tekniikan tilannetta tällä hetkellä kuin nuoret aikuiset, jotka ovat kasvaneet tekniikan ja älylaitteiden mukana.

Aivan 1990-luvun lopulla syntyneenä muistan juuri ja juuri lankapuhelimessa juttelemisen. Vaikka vanhempien ihmisten mielestä ennen tekniikkaa kaikki oli paremmin, niin meille tämä aika on elämämme aikaa.

Sukupolvien vaihtuessa ja tekniikan kehittyessäon siihen liittynyt aina ihmetystä. Esimerkiksi lankapuhelimen keksiminen 1870-luvulla tai laatikkotietokoneen raahaaminen työhuoneeseen 1980-luvulla ovat olleet aikanaan suuri mullistus.

Niin on ollut myös pöytätietokoneen vaihtuminen mukana kannettavaan. Älytekniikkaan tottuneiden nuorten mielestä on tuiki tavallista kantaa taskussaan esinettä, jossa on yhtä aikaa saatavilla lähes kaikki:

Muun muassa video- ja kuvakamera, valtava kokoelma musiikkia ja elokuvia, laskin, sekuntikello, erilaisia pelejä, herätyskello sekä internet, joka avaa pääsyn lukemattomiin sosiaalisen median kanaviin, sähköpostiin, keskustelupalstoille ja tiedonlähteisiin.

Luettelo ei minuakaan huimaa, vaan kuulostaa hyvin kätevältä: käytänhän itsekin näitä toimintoja päivittäin sujuvasti vaihdellen. Yksi kerrallaan ihmiskuntaa mullistaneet apuvälineet vain ovat yhdistyneet.

Ilmiönä sosiaalinen media on melko uusi. Se yleistyi käsitteenä vuodesta 2007 lähtien eli vasta reilun vuosikymmenen ajikana. Ei siis ole ihme, että se yleistyttyään kohauttaa ja synnyttää keskustelua.

Noin kymmenen vuotta sitten ensimmäinen suuri sosiaalisen median ilmiö Facebook levisi ihmisten käyttöön. Nykyään sillä on vakaa asema ihmisten keskuudessa. Kuitenkaan sitä ei käytetä enää liikaa eikä päivitetä tutuille kaikkea elämästään.

Voisiko koko sosiaaliselle medialle ilmiönä käydä juuri kuten Facebookillekin? Noustuaan huipulle, sosiaalinen media on erittäin haluttua ja sinne kehitetään jatkuvasti uusia kanavia.

Entä sitten, kun somen käytöstä tulee normaalia? Se löytää oman paikkansa ihmisten elämässä eikä vie siitä liikaa pois. Ihmiskunnan tulevaa sivistyksen tuhoa on pelkän somen perusteella turha ennustaa. Emme voi tietää, millaiseksi osaksi yhteiskuntaa uudet laitteet jäävät.

Älylaitteista puhutaan negatiiviseen sävyyn niiden aiheuttaman riippuvuuden takia sekä siksi, että ne vähentävät ihmisen tietoisuutta ympäristöstä ja muista ihmisistä.

On totta, että älylaitteista loputtomasti syntyvien uusien ärsykkeiden tulvassa nuorelta ja aikuiseltakin vaaditaan paljon kamppailua, jotta kohtuukäyttö säilyy. Siksi jokaisen olisi opeteltava oikeanlainen käyttö, samalla tavalla kuin mitä tahansa taitoja elämässä opetellaan.

Itsetarkkailu on avainasemassa: ihmisen on seurattava, kuinka paljon käyttää aikaansa laitteisiin, ja vaikuttaako se elämään negatiivisesti. Totuus älylaitteiden olemassaolosta ei tulisi hämärtyä niitä käytettäessä. Kaikki mitä somessa ja ladattavissa sovelluksissa tarjotaan, on suunniteltu koukuttamaan, jotta käyttäjiä tulisi enemmän ja he myös pysyisivät sovellusten parissa.

Ei ole pelkästään huono asia, että lapset ja nuoret harjoittelevat älytekniikan koukkua vastaan: uusi sukupolvi oppii ennennäkemättömän aikaisin hyödyntämään nykytekniikan mahdollisuuksia ja kriittisyyttä internetissä esitettyjä asioita kohtaan.

Kriittinen medialukutaito onkin oleellinen asia koulussa opittavia taitoja tänä päivänä.

Tämänkin tekstin päätteeksi napsautan tietokoneeni kiinni, tai joskus harvoin – kuten jo paljon minunkin aikaani aiemmin on tehty – puhallan kynttilän sammuksiin ja suljen muistivihkoni.