Toimittajan tunnustuksia: Olen pilkkinyt ainoastaan pari kertaa elämäni aikana, eikä niissä tarinoissa ole pohjaa edes mehevälle kalavaleelle. Kaupunkilaistuneena kalastaminen ei muutenkaan kuulu arkisiin harrastuksiini. Lapsuuden kesät Paukkerinharjulla sisälsivät mato-ongella käymistä, mutta aikuisena onkeenkaan ei ole tullut monta kertaa tartuttua.
Pieni jännitys valtasi mielen, kun helteisenä perjantaiaamuna osallistuin Kesäpilkin MM-kisojen karsintoihin. Aamu alkoi lauttojen arpomisella. Sain lautakseni numeron 17, joka sijaitsi lauttarivin keskellä.
Venekyyti rannasta pääkallopaikalle ja ei muuta kun tositoimiin. Styroksilautta tuntui yllättävän tukevalta jalkojen alla, eikä mukavan pilkkimisasennon löytäminen tuottanut ongelmia. Se, mikä minut yllätti, oli hiljaisuus. Jokainen osallistuja keskittyi omaan suoritukseensa, pahemmin ei turhia raatattu. Tunnelma oli lähestulkoon harras, ja ainoastaan rannalta vaimeasti kantautuva musiikki sekä satunnaiset ”Onko kalaa tullut?” -kyselyt rikkoivat hiljaisuuden.
Paikalleni asettauduttuani ymmärsin, että pilkkiminenkin on välineurheilua. Oma varustukseni kun sisälsi ainoastaan yhden, halvinta mallia olevan vavan, purkillisen matoja ja jakkaran. Lauttanaapurini, vanhempi herrasmies Esko Huhtaniemi kysäisi, että onko minulla käytössä vain mormuska? Mietin päässäni, että mikä ihme on mormuska, ja sopersin vastaukseksi jotain ensikertalaisuudesta. Kiitos Googlen, nyt olen asiasta viisaampi.
Pilkkiaika oli kolme tuntia, ja etukäteen mietin, että kuinkahan saan ajan kulumaan. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä vasta kahden tunnin kohdalla vilkaisin kelloa ensimmäisen kerran. Veden äärellä kauniissa kesäsäässä aika kului kuin huomaamatta. Hikeä meinasi tosin puskea, sillä pelastusliivit oli pidettävä päällä koko suorituksen ajan.
Kello tikitti eteenpäin, ja monella pilkkijällä alun toiveikkuus alkoi muuttua turhautumiseksi. Sintti sieltä, toinen täältä, mutta kaikkiaan kalasaalis näytti jäävän varsin vaatimattomaksi. Kaikilla ei kuitenkaan ollut yhtä huono onni, sillä naapurilautaltani alkoi kuulua melko tasaiseen tahtiin eväkkäiden läpsyttelyä, kun niitä nostettiin veden syvyyksistä.
Minun saalispussini pysyi tyhjänä. Olin kuullut enemmän lajiin vihkiintyneiltä vinkkejä hellesäällä pilkkimiseen, mutta vaikka kuinka koetin pitää syöttini riittävän lähellä pohjaa, se ei auttanut kalojen houkuttelemisessa. Yritin muuttaa pilkkimistekniikkaani ja vaihtaa syöttiä, mutta kaloja ei vain näkynyt eikä kuulunut.
Hieman ennen puoltapäivää pilkkijöitä noutavat veneet lipuivat lauttojen läheisyyteen, ja ymmärsin, että peli oli menetetty. Kolmen tunnin aikana yhden kerrankala kävi edes näykkimässä syöttiäni. Punnitustilanteeseen mentiin vaihtelevissa tunnelmissa: Osaa nollatulos selkeästi harmitti, kun taas osa otti asian rennommin. Naapurilauttani Huhtaniemi vetäisi kierroksen parhaan tuloksen, jättäen muut kirkkaasti taakseen 683 gramman saaliillaan. Huhtaniemen lopullinen sijoitus sunnuntain finaalissa oli 7. sija.
Tulosten julkistamisen jälkeen kävin kalastelemassa voitokkaalta kalamieheltä vinkkejä. Huhtaniemi kehotti lyhyesti ja ytimekkäästi panostamaan kunnollisiin välineisiin. Hänen oman menestyksensä salaisuus onkin sitten sellainen, jota ei kaupasta saa.
– Kyllä se lähtee kokemuksesta – minä aloitin pilkkimisen jo ennen kuin sinä olit syntynytkään, hän tokaisi.
Ehkä minullakin on siis vielä toivoa kehittyä hyväksi pilkkijäksi – sanotaan vaikka, että viimeistään rapian parinkymmenen vuoden päästä.