Kontiotuotteen perustaja, sittemmin yrittäjän elämän varjopuoliakin kokenut Timo Tiirola asuu nykyisin Kangasniemellä. Monet sairauskohtaukset kokenut mies on innostunut muistelemaan menneitä aikoja ja kirjoittamaan niistä.
Hänen neljäs kirjansa ilmestyi muutama viikko sitten. Poika-nimisessä teoksessaan Tiirola palaa lapsuuteensa. Kirja alkaa hänen yrityksestään päästä kansakouluun kuusivuotiaana ja päättyy mietteisiin maamieskoulun aloittamisesta vuosikymmentä myöhemmin.
Tiirolan kirja koostuu lyhyistä, pisimmillään muutaman sivun mittaisista luvuista, ihan perinteisesti aikajärjestyksessä kulkevista. Niissä hän kuvaa ympäröivää elämää, kotipiiristä enimmäkseen, mutta myös laajemmalta katsellen.
Lukijalle Tiirola antaa käsityksen siitä, että kirjoitettu on totta ja koettua. Ihmisistä, joita liki 400-sivuisen kirjan sivuilla esiintyy runsaasti, kerrotaan oikeilla nimillä.
Monet vanhemman pudasjärveläispolven lähes legendaariset henkilöt kunnanlääkäri Korhosesta rehtori Karvaseen ja kauppias Paavo Kuosmaseen kirjoittaja tuo esille lyhyiden tapaamistensa kautta.
Ainakin yksi kohta menee kirjailijalta kuitenkin pieleen, taiteilijan vapauden piikkiin se ei oikein sovi. Hän kirjoittaa jonkin verran myös laajemmista yhteiskunnann asioista. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa ei Tiirolalla ovat menneet sekaisin Kalle Saralan ja Eino Rytingin asemat.
Sarala ei ollut missään vaiheessa kansanedustaja, Rytinki jäi pois juuri 1958 mutta oli ollut maalaisliiton, ei enää SPP:n kansanedustaja.
Kirjasta selviää, että kirjoittamaan, vieläpä paljon, hyvin ja sujuvasti voi oppia monenlaisista lähtökohdista. Kansakoulun alaluokilla vilkkaan pojan mielenkiinto suuntautuu koulun ulkopuolelle, koneet ja käsillä tekeminen miellyttävät koulutyötä enemmän.
Hän näkyy osanneen ulkoistaa epämieluisia tekemisiä jo lapsena, teki omia puuhiaan kun isosisko luki hänelle läksyjä. Kovan paikan edessä, siskon lähdettyä keskikouluun, joutui yläkoulun aloittanut poikaviikari opettelemaan lukutaidon itsekin.
Yrittäminen näkyy kirjassa kaikkialla. Se oli silloisessa Pudasjärven maalaispitäjässä luonnollista, pientilojahan oli joka kylässä paljon. Alkava koneellistuminen näkyy sekin, uudesta tekniikasta kiinnostuneen pojan ja nuorukaisen silmin nähtynä.
Ja työnteon autuuden kuvauksessa Tiirola yltää jopa Kalle Päätalon mittoihin. Yhtä tiukkaa ei puurtaminen toki enää ollut 1950-luvun Pudasjärvellä kuin 1920-luvun Taivalkoskella, mutta elämään itsestään selvänä ja merkittävänä osana kuitenkin.
Tiirolakin kuvaa joitain urakoitaan intomielisen yksityiskohtaisesti kuin konsanaan Päätalo parkkuulanssiaan. Pitkäveteiseksi ei kerronta silti käy, ainakaan paikallisesta mikrohistoriasta kiinnostuneelle lukijalle.
Sellaisenakin Timo Tiirolan Poika menee mainiosti. Mielenkiinnolla jää lukija odottamaan miehen lupailemaa jatkoa. Siinä hän aikoo sulkea ympyrän tämän kirjan päättävistä tuokioista Sahaajakisälli-kirjansa alkutunnelmiin.
Toivo Kiminki