Marraskuun viimeisenä päivänä 1939 alkoi 105 päivää kestänyt talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Kyseessä oli molemminpuolinen tragedia.
Talvisodassa kaatui tai katosi lähes 27 000 ja haavoittui noin 44 000 suomalaista sotilasta. Siviilejä kuoli pommituksissa liki tuhat.
Puna-armeijan tappioita ei tarkkaan tiedetä, sillä tapahtumat on naapurimaassa haluttu vaieta ja sodan merkitystä vähätellä. Sitä on puhuteltu ”vain pienenä rajakahakkana”. Vasta neuvostovallan romahtamisen jälkeen sotaa on alettu muistella avoimemmin.
Arviot neuvostojoukkojen tappioista liikkuvat 50 000 - 200 000 miehen lukemissa. Edellinen on laskettu sotien jälkeisessä Neuvostoliitossa, jälkimmäisen heitti aikanaan Mannerheim. Totuus lienee jossain sillä välillä.
Voidaan kai sanoa, että molemmat kiistakumppanit lähtivät sotaan valmistautumattomina. Suomalaiset varsin heikoin asein ja varustein; ”Cajanderin mallin” sotilaspukuun ei kaikille ollut antaa kuin vyö ja kokardi.
Neuvostoliitossa valmisteluja sotaa varten oli tehty jo edeltävä vuosikymmen, mutta varsin järjestelmällistä ja tarkkaa tiedustelutietoa tulkittiin ratkaisevilta osiltaan väärin. Sitä seikkaa ei otettu huomioon, että vastustaja saattaisi pistää hanttiin.
Suomen kansan mielialoista ja taistelutahdosta oli rajan taakse tietoja välitetty, mutta niitä ei uskallettu ylimmälle taholle esittää. Niinpä Neuvostoliitto lähti sotaan Stalinin uskoessa, että ”työtä tekevä kansa” kääntyisi omaa hallitustaan vastaan ja Puna-armeijaa tervehdittäisiin riemusaatossa.
Maailmanvallankumouksen ideologian mukaisesti Suomen valloitusta oli Neuvostoliitossa suunniteltu jo 1920-luvun lopulta lähtien.
Koko seuraavan vuosikymmenen neuvostovakoilu pyrki soluttautumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Sekä rajan takaa lähetetyt että kotimaisista kommunisteista rekrytoidut vakoilijat kartoittivat Suomen maanteitä ja kulkureittejä tulevaa hyökkäystä varten.
Vuonna 1939 painettiin tiedustelun tuloksista erityinen marssiopas Suomeen, jota jaettiin talvisodan alla hyökkäystä johtaneille punaupseereille.
Kirjoja löydettiin sodan aikana muun sotasaaliin joukosta ja asia saatettiin myös Suomen sodanjohdon tietoon. Järjestysnumeroilla varustettuja marssioppaita ottivat sotamuistoikseen myös tavalliset sotilaat ja toivat niitä rintamalta.
Sotien jälkeen asia viisaasti vaiettiin unohduksiin. Vasta Gorbatshovin aikaan Puna-armeijan marssiopas uskallettiin suomentaa vuonna 1989.
Sen teki espoolainen sotahistorian harrastaja Antero Uitto, joka oli löytänyt venäjänkielisen teoksen divarista 1986. Omalla nimellään hän ei vielä tuolloin uskaltanut esiintyä. Työpaikallaan Nokian kaapelitehtaalla oli maan toiseksi vahvin kommunistijohtoinen ammattiosasto.
Jo vuonna 1982 Uitto oli julkaissut maailmansotaa edeltäviä Saksan ja Neuvostoliiton salaisia sopimuksia käsittelevän kirjan nimeltä ’Stalinin istunnot’ salanimellä Antero Kautto. Omalla nimellään Uitto on julkaissut mm. teokset ’Talvisota puna-armeijan silmin’ (1999) ja ’Punalaivaston väyläoppaat Haminasta Hankoon 1954-1988’ (2004).
Alkuperäistä Puna-armeijan marssiopasta on säilynyt Suomessa ainakin neljä. Kaksi niistä on Uitolla ja yksi Sota-arkistossa, joka vasta oppaan suomennoksen jälkeen uskalsi myöntää, että heillä sellainen on. Yksi kappale on Pudasjärvellä Teuvo Törmäsen hallussa.
Vuonna 1939 Puna-armeijan joukoilla oli melko tarkat tiedot Suomesta. 200-sivuinen marssiopas kuvailee 33 mahdollista teitä pitkin kulkevaa hyökkäysreittiä, joista 12 on Pohjois-Suomessa.
Kullakin kuvatulla marssireitillä käydään läpi päätiet sivu- ja kiertoteineen. Lueteltuna ovat myös sillat ja ylikulkupaikat, bensiininjakelupisteet ja puhelinlinjat sekä vaikeakulkuiset maastot ja mahdolliset majoittumispaikat.
Teos sisältää myös teistä otettuja valokuvia ja kaksi karttaa sekä talvisodan alla Terijoella Suomen varjohallitukseksi muodostetun ’kansanhallituksen’ puheenjohtaja O.W. Kuusisen julistuksen, joka on päivätty joulukuun 1. päivälle 1939.
50 vuotta myöhemmin Uitto kuvaa marssioppaasta julkaistun kirjan johdannossa teosta hyökkäykselliseksi käsikirjaksi, jonka aikaisempi sotahistorian tutkimus on jättänyt huomiotta Neuvostoliiton tarkoitusperiä arvioitaessa. Hänen mukaansa se on peräti Suomen valloitusopas.
Suomentaja heittää ilmaan myös mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miten marssiopas aikanaan saatiin aikaan. Suuri osa tiedoista on peräisin suomalaisten omista kirjoista, kartoista ja matkailuoppaista – mutta pikkutarkka tieto puhelinlangoista, ympäröivästä maastosta sekä teiden ja siltojen kunnosta täytyy olla muilla keinoin hankittua.
Kuinka paljon oppaaseen tietoja hankkivat rajan takaa tulleet vakoilijat ja missä määrin niitä välittivät paikalliset yhteyshenkilöt, on arvailun varassa. Asiaa voidaan arvioida tietojen paikkaansapitävyyden ja tarkkuuden valossa, mikä teoksessa vaihtelee reittikohtaisesti. Uitto antaa ymmärtää, että paikallista maastoa tuntevat voivat ehkä päätelmiä asiasta tehdä.
Kuusamontiestä Puna-armeijan ennakkotiedot näyttäisivät olleen vähintäänkin puutteellisia ja osittain jopa virheellisiä. Ne muuttuvat epämääräisemmiksi mitä kauemmas rajalta länteen edetään.
Näyttäisi siltä, ettei reitin kuvauksessa ole paljoakaan käytetty paikallistuntemusta. Tietoja on mitä ilmeisimmin kerätty useamman ulkopuolisen vakoojan voimin, joiden ristiriitaisten raporttien perusteella marssireitin kuvaus on koottu.
Kerronta kielii myös siitä, ettei käytössä ole ollut myöskään suomalaisia karttoja. Muutamissa tapauksissa reitin kiintopisteiksi on valittu yksittäisiä taloja, joissa tiedustelijat ovat saattaneet normaalin matkalaisen tapaan yöpyä. Matkan varrelta isompia kyliä ja asutuskeskittymiä on sitä vastoin jäänyt mainitsematta.
Kuusamontien kuvaus kertoo jotain myös marssioppaan tilaajan taistelutaktiikasta. Puna-armeija oli koulutettu operoimaan joukkovoimalla avoimessa maastossa. Oppaasta paljastuu, että tienvarren metsät aiheuttivat huolta suurempien joukkojen ryhmityksen suhteen.
Metsiä myös pelättiin, koska ne vaikeuttivat tähystystä. Siinä suhteessa marssiopas ei ollut aivan täysin väärässä, kuten hyökkääjä tuli myöhemmin huomaamaan.
Juttu on alun perin julkaistu Iijokiseudussa 7.12.2009.