Kulttuurinen natiolanismi, kansallishenki levisi Saksasta Suomen suuriruhtinaskuntaan 1800-alkupuoliskolla. Aatteen ydinajatuksena on, että kansakunnan luovuudenlähteenä on kansallishenki. Kulttuurisen nationalismin rinnalle syntyi myös poliittinen nationalismi. Se tähtäsi demokratiaan ja kansallisen itsemääräämisoikeuden saavuttamiseen.
Turun romantikkojen keskuudessa syntyi uusi kansallinen ohjelma 1800-luvun alkupuolella. Sen varsinaiseksi julistajaksi tuli Adol Ivar Arwidsson. Romantikko Arwidsson tilitti tunteitaan runoissaan sekä toimittamassaan Aura-kalenterissa. Jälkipolville tunnetuksi on tullut hänen lauselmansa: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy olla suomalaisia.” Poliittisista syistä Arwidsson joutui jättämään kotimaansa ja siirtyi Ruotsiin.
Keväällä 1830 aloitti Helsingin yliopistossa toimintansa nuorten maistereiden ja varttuneiden ylioppilaiden muodostama Lauantaiseura. Sen johtavia voimia olivat J.W. Snellman, J.L. Runeberg, J.J. Nervander, M.A. Castren ja Z. Topelius. Yhdistyksen kokouksissa tapasivat kansallisen heräämisen ajan huomatuimmat henkilöt.
Helmikuussa vuonna 1835 Elias Lönnrot sai valmiiksi Vanhan Kalevalan ja muutamia vuosia myöhemmin Kantelettaren. 1830- ja 1840-luvuilla ilmestyivät monet J.L. Runebergin runot. Ehkä pysyvimmin hän lauloi itsensä Suomen kansan sydämiin Vänrikki Stoolin tarinoilla. – Kansallistunne oli herätetty.
1840- ja 1850- luvuilla J.W. Snellman sytytti suomalaisuusliikkeen. Kieli- ja kansallisuuskysymys olivat hänen keskeisiä aiheitaan. Vain suomenkielisenä saattoi maamme kirjallisuus olla kansallista, oli hänen jyrkkä väitteensä. Snellman muistetaan ennen kaikkea Suomen talouselämän monipuolisena edistäjänä. Pysyvänä muistona hänen elämäntyöstään on Suomen markka.
Seuraavina vuosikymmeninä kielikysymys tuli yhä keskeisemmäksi ja suomenkielisen sivistyneistön määrä kasvoi. Vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä alkoivat Suomessa venäläistämistoimenpiteet. Sortokaudeksi kutsuttu aika näkyi myös taiteissa.
Maalaustaide ja kuvanveisto
Taiteilijat ovat aikansa tulkkeja. He toimivat kirjailijoiden ja runoilijoiden esimerkkiä noudattaen kansallisina herättäjinä. Vuosisadan alkupuolen taiteilijat tekivät töitään melko yksinään ja heidän määränsä oli hyvin pieni. Vuonna 1846 perustettiin Suomen taiteilijayhdistys. Se oli tärkeä tapahtuma, sillä näin saatiin keskitetyksi kaikki ne yhteiskunnalliset voimat, jotka halusivat maahamme korkeatasoista kansallista taidetta.
1800-luvun alkupuolen merkittävä taiteilija oli Erik Cainberg. Vuonna 1814 hän sai valmiiksi Turun uuden akatemiatalon reliefit. Aiheita hän sai muun muassa Kalevalasta, sillä runoja oli jo tuolloin kerätty jonkun verran.
1850-luvulla taidemaalari R.W. Ekman ja kuvanveistäjä C. Sjöstrand innostuivat Kaleva-aiheisiin. Ekman maalasi suurikokoisen taulun Väinämöisen soitto, jota voi ihailla Helsingin yliopiston tiloissa. Sjöstrand teki veistoksen nimeltä Kullervo katkoo kapalonsa.
Vuonna 1864 paljastettiin Turussa Porthanin patsas. Sen tekijä on edellä mainittu Sjöstrand. Tilaisuus oli hyvin isänmaallinen. Ylioppilaat lauloivat siellä Maamme-laulun. Vänrikki Stoolin tarinoiden innoittamana paljastettiin Lapualla samana vuonna Suomen sodan muistomerkki.
maisemamaalaus
Runoissaan Runeberg loi kuvaa suomalaisesta maisemasta ja ylisti sitä ihannoiden. Myös monet taiteilijat ryhtyivät sitä kuvaamaan. 1850-luvulta aina 1880-luvulle Suomessa vaikutti voimakkaasti saksalaisen taidekoulun romanttinen suuntaus. Siitä huolimatta luontoa tuli kuvata realistisesti ja sitä tuli pitää kauniina.
Verner Holmbergin maalauksissa esiintyy sisämaan luonto kauniina ja kuitenkin realistisena. Siitä kertovat esimerkiksi teokset Kyröskoski, Maisema Kurusta ja Maantie Hämeestä. Holmbergin ohella muita maisemamaalareita ovat esimerkiksi Fanny Churberg ja Hjalmar Munsterhjelm. Churbergin teos Kaski ja Munsterhjelmin Metsälampi kuutamossa rikastuttavat kuvaa suomalaisesta maisemasta.
Jatkumoa suomalaisen maiseman kuvauksessa vuosisadan lopulla edustavat muun muassa Eero Järnefelt teoksellaan Koli, Pekka Halonen teoksellaan Erämaa ja Albert Edefelt teoksellaan Kaukolan harju. Runoilijoiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden avulla syntyi käsitys ja kuva suomalaisesta kansallismaisemasta.
Historiamaalaus
1870-luvulla monet taiteilijat innostuivat isänmaallista tuntoa herättäviin aiheisiin. Voidaan puhua historiamaalauksesta.
Historiamaalareistamme tunnetuin on Albert Edefelt. Oppikirjoista ja jäljennöksistä ovat meille tuttuja esimerkiksi teokset Kuningatar Blanka, Poltettu kylä ja Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista.
Lisäksi voisi mainita vielä E. Löfgrenin ja H. Schjerfbeckin. Viime mainittu maalasi Vänrikki Stoolin tarinoista taulut Wilhelm von Schwerinin kuolema ja Haavoittunut soturi. Moni tuntee myös E. Löfgrenin taulun Erik XIV ja Kaarina Maununtytär.
Realistinen kansankuvaus
Ylevien historiallisten maalausten jälkeen taiteilijat alkoivat kuvata tavallisen kansan elämää. Jokapäiväisen elämän eri tilanteet olivat kuvaamisen arvoisia. Albert Edefeltin työt Lapsen ruumissaatto, Merellä ja Ruokolahden eukkoja ovat esimerkkejä hänen realistisesta tuotannosta. Eero Järnefeltin Kaski eli Raatajat rahanalaiset ovat monelle tuttuja maalauksia.
Arjen köyhyydessä voitiin nähdä kauneutta kuten Akseli Gallen-Kallelan tauluissa Akka ja kissa sekä Poika ja varis. Hellyttävä on myös Helene Schjerfbeckin Pikkusiskoaan ruokkiva poika. Kuvanveistäjä Robert Stigellin veistos Työläinen kuuluu saman ajan taidesuunnan teoksiin.
Maamme kuvanveistäjät ylsivät mittaviin saavutuksiin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kansallishengen voimistuminen synnytti tarpeen kaunistaa keskeiset kaupunkimme historiamme arvoisilla muistomerkeillä. Walter Runeberg veisti Helsinkiin isänsä patsaan ja Turkuun Pietari Brahen patsaan. Hänen päätyönsä on Helsingin Senaatintorilla sijaitseva Aleksanteri II:n monumentti, se valmistui vuonna 1894.
Robert Stigellin luomus on Haaksirikkoiset-patsas Helsingin Tähtitorninmäellä. Ville Vallgren oli taitava pienoisveistosten tekijä. Erikoismaininnan ansaitsee Emill Wikströmin Säätytalon päätykolmion koristeet. Myös Elias Lönnrotin patsas on hänen käsialaansa.
Kalevala
Vuosisadan viimeisellä kymmenellä Kalevalasta tuli suuri innoittaja taiteilijoille. Sortovuosina siitä tuli kansallisen olemassaolon symboli.
Se, mitä Kaleva tuo kuvina useimmille mieleen, on Akseli Gallen-Kallelan luomaa. Monien mielestä vain hänen Kalevala-kuvituksensa on se ainoa oikea. Sammon taonta, Sammon puolustus, Lemminkäisen äiti, Joukahaisen kosto, Aino-taru ynnä monet muut ovat muodostuneet kansalliseksi aarteeksemme.
Kalevala innoitti myös kuvanveistäjiä. Jo 1870-luvulla supisuomalainen Johannes Takanen teki patsaat Väinämöisestä ja Ainosta.
Sortokaudet
Vuosisadan lopulla venäläistämistoimenpiteet voimistuivat maassamme. Helmikuun manifesti vuonna 1899 aloitti niin sanotun sortokauden.
Taitelijat vastustivat sortotoimenpiteitä omilla töillään. Edefelt maalasi taulun Maaherra, jossa vedotaan lakiin ja niiden kunnioittamiseen. Gallen-Kallelan taulussa Ilmarinen kyntää kyisen pellon käärmeiden värit ovat viesti vallanpitäjästä.
Selkeän viestin sortotoimenpiteistä antaa Edvard Iston maalaus Hyökkäys, siinä Venäjän kaksipäinen kotka yrittää ryöstää Suomi-neidolta lakikirjan. Maalaus joutui kiellettyjen listalle.
Kuvanveistäjä Emil Wikströmin teos Päästä meidät pahasta joutui myös kiellettyjen listalle. Hänen luomat upeat Säätytalon reliefit kiinnitettiin salaa paikoilleen. Kenraalikuvernööri Bobrikov ei voinut asialle mitään, koska keisari Aleksanteri III oli hyväksynyt luonnokset. Sortovuosien aikana jopa Stigellin Haaksirikkoiset-patsas sai uuden merkityksen, se koettiin avun huudoksi länteen.
Koska kotimaiset lehdet oli sensuroitu, eivät taiteilijat voineet julkaista niissä kantaa ottavia kuvituksia, niinpä monet tunnetut taiteilijat kuvittivat ulkomaisia sanomalehtiä, jotka ahkerasti uutisoivat Suomen asioista.
Lopuksi
Eurooppalaiseen kuuluisuuteen nousseella maamme taiteella oli suuri merkitys kansallisen omanarvontunnon herättäjänä ja se loi samalla uskoa tulevaisuuteen.
Edellä kerrotuista esimerkeistä käy ilmi, että taiteilijat olivat oman aikansa tulkkeja ja samalla hengen luojia. He toivat töillään näkyvästi esille kansakunnan tuntoja.
Kansallisuusaatteen synty ja voimistuminen 1800-luvun Suomessa yhdessä ripeän talouselämän ja koululaitoksen kehityksen kanssa oli edellytys sille, että seuraavan vuosisadan alkupuolella maamme saattoi julistautua itsenäiseksi kansakunnaksi.
