Pudasjärveläiset vuoden 1918 sodassa
Suomen senaatin eli hallituksen ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä käytiin sisällissota 27.1.-15.5. vuonna 1918.
Vapaussota, kansalaissota, veljessota, luokkasota, punakapina – millä nimellä sitä kukin omalta kannaltaan nimittää – kosketti myös pudasjärveläisiä. Toisaalta mikään edellämainittu termi ei oikein sovellu kuvaamaan 1918 sotaa meikäläisestä näkökulmasta. Suurin osa Pudasjärveltä sata vuotta sitten sotaan lähteneistä osallistui niin sanottuihin ”heimosotiin”.
Taisteluita tai hirmutekoja ei Pudasjärvellä koettu, mutta miehiä lähti tai pakolla otettiin rintaman molemmille puolille – punaisiin ja valkoisiin. Enimmäkseen jälkimmäisiin. Suurin osa Pudasjärven miehistä lähti aivan eri suunnalle, kuin on perinteisesti totuttu sisällissodan rintamana pitämään.
Eteläisen Suomen tulevia murheellisia tapahtumia oli kuitenkin ennakoitu Pudasjärven herrasväen keskuudessa jo marraskuussa 1917 perustamalla järjestö kansalaisten suojelemiseksi. Varmuuden vuoksi asia pidettiin salassa, sillä paikallista vasemmistoa ei haluttu provosoida millään tavalla.
Järjestön nimeksi otettiin aluksi ”Siltayhtiö”, joka myöhemmin muutettiin huomiota herättämättömämmäksi ”Kunnallisklubiksi”. 25.1.1918 Suomen laillinen hallitus julisti suojeluskunnat viralliseksi joukokseen. Samalla myös Pudasjärven ”Kunnallisklubi” julistautui Pudasjärven Suojeluskunnaksi.
Vaikka vasemmiston toiminta oli Pudasjärvelläkin ollut varsin vilkasta, punakaartia tänne ei koskaan syntynyt. Paikallinen työväenyhdistys piti sitä tarpeettomana. Eräänä syynä siihen on pidetty tammikuun lopulla valkoisten suorittamaa Oulun valtausta. Sen johdosta mahdollisen punakaartin toimintamahdollisuudet olisivat täällä olleet perin heikot.
Oulun valtaukseen ehti vain neljä pudasjärveläistä, mutta varsinaiselle sisällissodan rintamalle hallituksen joukkoihin lähti vapaaehtoisena yhteensä 37 miestä. Joukkoon täytyy laskea lisäksi Saksassa sotilaskoulutusta saaneet jääkärit, jotka palasivat kotimaahan helmikuun lopulla. Pudasjärveläisiä oli joukossa 11.
Pudasjärven sankarivainajista kertova ”He eivät palanneet” -kirjan mukaan Pudasjärveltä lähti 1918 sotaan valkoisten puolelle 156 miestä. Lisäksi 30 pestautui Oulussa helmikuun lopulla perustettuun krenatööripataljoonaan, joka otti osaa mm. Tampereen taisteluihin. Pudasjärven veteraanimatrikkeli ”He palasivat” puolestaan listaa vapaussotureiksi 295 miestä.
Joukkoon on luettava lisäksi ainakin kaksi naista: tosin vasta sodan jälkeen Pudasjärven Livolle muuttanut Anna Törmänen (o.s. Vuolle) sekä Pudasjärven Pirinrannalta kotoisin ollut Lahja Rissanen.
Törmänen toimi Vilppulan rintaman ruokahuollossa ja sairaanhoitajan apulaisena. Rissanen oli mukana sairaanhoitajana Suomen itärajan turvaksi muodostetussa Walleniuksen komennuskunnassa ja osallistui mm. Soukelon taisteluun.
Punaisten puolelle siirtyneiden pudasjärveläisten lukumäärää ei tiedetä. Sisällissodan jälkeen kirjoitettujen esitysten mukaan paikkakunnalta katosi Oulun taistelun jälkeen 34 henkilöä, joiden epäiltiin siirtyneen Venäjälle tai Etelä-Suomeen.
Pudasjärveläisiä löytyy myös Vienan Karjalassa Suomen hallituksen joukkojen valtausyrityksiä vastaan taistelleesta, englantilaisten masinoimasta Muurmannin legioonasta.
Suomen sotasurmat 1914-22 -projektin tiedostoon on kirjattu vain yksi pudasjärveläinen punaisten puolelle erehtynyt ja kaatunut nuorimies.
”He eivät palanneet” -kirjan mukaan seitsemän valkoisten puolella taistellutta pudasjärveläistä ei kotipitäjäänsä elävänä palannut. Pudasjärven 11 jääkäristä rintamalla kaatui yksi, Pudasjärven kirkkoherran poika, luutnantti Arvo Thauvon.
Pudasjärveläisten tappiot 1918 sisällissodassa olivat siis koko maan mittakaavassa hyvin pienet. Suurin syy siihen oli se, ettei täältä juuri ollut haluja lähteä vapaaehtoisesti pyssysille kummallekaan puolelle, ennen kuin oli pakko.
Kun poliittiset levottomuudet maan eteläisissä osissa alkoivat, Pudasjärvellä vallitsi pääasiassa rauha ja konsensus. Jyrkkää luokkajakoa ”porvareihin” ja ”työläisiin” ei ollut. ”Herroja” oli harvassa ja muut kokivat olevansa enimmäkseen samaa sakkia.
Niin talolliset, torpparit kuin tavalliset työmiehetkin kulkivat talvisin samoilla kurjilla savotoilla ja olivat lähtökohtaisesti toisistaan riippuvaisia. Vahvaa kannatusta Venäjältä alkaneeseen vallankumousaaltoon ei täällä ilmennyt.
Vasemmistopiireissäkin sisällissodan tapahtumia seurattiin ikään kuin sivullisina, jotta osattaisiin ratkaisun hetkellä olla oikealla puolella. Tarina kertoo, että huhtikuun alussa Tampereen taistelujen aikana joukko ”punaisia” oli kokoontuneena Jongulla ”valkoisen” Karvosen talon pirttiin, jossa oli puhelin.
Talonväelle oli annettu ymmärtää, että jos punaiset voittavat, Pudasjärvelläkin pantaisiin toimeen ”uusi järjestys”. Kun tuli tieto punaisten tappiosta, miehillä tuli kiire koteihinsa ajamaan tunkiota pelloilleen. Edes talon emännän tarjoamaa kahvia eivät uutiseen pettyneet joutaneet nauttimaan.
Sanomalehdissä kuulutettiin maaliskuun alussa asevelvollisuuskutsunnasta. Se pakko tuli pienellä viivellä myös Pudasjärvelle. Valkoisen armeijan joukkoihin oli liityttävä poliittisesta katsantakannasta riippumatta.
Senaatin päätöksen mukaan kutsunnan alaisia olivat kaikki miehet, jotka vuoden 1918 alussa olivat olleet 21-40 vuoden ikäisiä. Ilman laillista estettä kutsunnasta poisjääneitä uhattiin rangaista sotalain kaikella ankaruudella.
Kutsunnoista pudasjärveläisiä asevelvollisia ei juurikaan määrätty etelän rintamille, vaan heitä lähetettiin vartiotehtäviin valkoisten hallussa oleville alueille; vanhempia kotipitäjään, nuorempia Ouluun ja Tornion rajavartiostoon saakka.
Suurin osa – kokonainen komppania, noin 125 miestä – määrättiin maaliskuun lopulla jääkäriluutnantti Kurt Martti Walleniuksen komennuskuntaan, jonka oli määrä hyökätä itärajan taakse ja vallata Vienan Karjala.
Valtaosa Pudasjärven vapaussotureista ei siis osallistunut varsinaiseen sisällissotaan, vaan oli mukana operaatiossa, jonka tarkoituksena oli – Jouko Vahtolan aiheesta kertovan kirjan mukaan – luoda ”Suomi suureksi ja Viena vapaaksi”. Ensisijaisena tarkoituksena oli kuitenkin suojata koillista rajaa ja koko pohjoista Suomea punaisten valloitusyrityksiltä.
Vastassa oli aluksi pohjoisen Suomen alueilta rajan taakse paenneita punaisia. Molempien osapuolten joukot olivat sodankäyntiin tottumattomia, kouluttamattomia ja jopa siihen haluttomia. Ensimmäiset yhteenotot päättyivät molemminpuolisiin pakenemisiin taistelupaikalta.
Soukelo mainitaan Pudasjärven veteraanimatrikkelissa suurimmalla osalla vapaussoturien taistelupaikkana.
Rajan takana, Kuusamon korkeudella olevaan pieneen karjalaiskylään hyökättiin pari kertaa, mutta molemmissa tapauksissa jouduttiin perääntymään. Tarpeekseen saivat myös punaiset, jotka jälkimmäisen taistelun päätyttyä jättivät asemansa.
Soukelon taisteluissa kaatui yksi pudasjärveläinen ja useampi haavoittui. Punaisten puolella Soukelossa taistelleista pudasjärveläisistä ei ole tietoa, mutta joukoissa oli ainakin taivalkoskelaisia ja kuusamolaisia.
Huhtikuun alun taistelussa päällikkönsä menettänyt Pudasjärven komppania lähetettiin Oiva Willamon joukkojen tueksi Sallan Kurttiin, jossa sielläkään ei Vienan valtaus edennyt. Pudasjärveläisten päätehtäväksi jäi tiedustelu ja vartiointi.
Suurin vastus koillisella rintamalla ei Vahtolan mukaan ollut vihollinen, vaan nälkä ja ruoan puute. Siitä huolimatta, että punaiset vetäytyivät alueelta, kesän sotatoimet jäivät vähäisiksi lähinnä puutteellisten kulkuyhteyksien ja huollon vaikeuden takia. Loppusaldo kevään 1918 taisteluista oli laiha tasapeli.
Tällä välin englantilaiset olivat nousseet maihin sotilaalliseen tyhjiöön jääneellä Muurmannilla. Jo tsaarin vallan aikana aloitetut ratatyöt olivat siellä maailmansodan takia keskeytyksissä.
Paikalle oli ahdinkoon jäänyt suuri joukko työväkeä, joukossa myös pudasjärveläisiä. Englantilaiset värväsivät kurjissa oloissa sinnitelleitä työläisiä ja entisiä punaisia joukkoihinsa. Vaihtoehtona oli nälkäkuolema. Monen vasemmistolaisenkin aate vaihtui pisketteihin ja purkkilihaan.
Suomalaisista muodostettiin ns. Muurmannin legioona, jonka vahvuus nousi pikkuhiljaa 1200 mieheen. Tehtävänä oli estää suomalaisten eteneminen ja mahdollisten saksalaisten joukkojen hyökkäys Vienaan. Nälkää näkeville, vähäväkisille Walleniuksen joukoille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin yrittää pitää raja-alue hallinnassaan.
Kesän 1918 mittaan alle 21 ja yli 25-vuotiaita ikäluokkia alettiin kotiuttaa. Kotiin pääsi myös suuri osa pudasjärveläisistä. Jäljelle jääneet jatkoivat pienimuotoista vihanpitoa huomattavasti paremmin varustetun vastustajan kanssa syyskesälle saakka.
Sotatoimet hiljenivät asemasodaksi lokakuun aikana. Rauhan koilliselle rintamalle toi vasta 11.11.1918 solmittu I maailmansodan aselepo.
Vapaussotana aloitettu, valloitussotana ja heimosotana jatkettu sekä lopulta rajan vartiointiin päättynyt sota kesti monella pudasjärveläisellä huomattavasti pidempään kuin muiden vuoden 1918 sota. Muurmannin legioonaan kuuluneilla meni vielä pitempään. Englannin painostuksesta viimeisten sallittiin palata kotiinsa vasta elokuulla 1919.
