Naapurimme, tätini mies Paavo Pukkinen, Jurmun taksimies, asteli verkkaisesti pirttiimme aurinkoisena elokuun sunnuntaiaamuna. Hän kysyi minulta, kymmenvuotiaalta, lähretkö Jouko sorsamettälle joen taakse? Totta kai olin valmis, kun aamupuuro oli syöty.
Tiesin, ettei vuolaan, leveän Jurmunkosken ylitys ollut eteläpohjalaiselle Paavolle helppo homma, mutta yli vain haalauduttiin, tosin virran vieminä. Käveltiin törmäpolkua kosken niskaan ja ammuttiin pari sorsaa. Jouduin ne haavin kanssa kahlaamaan maihin ja Paavon reppuun. Käveltiin kankaan taakse Jurmunniskalammille.
Lammin takapäästä nousi vahva savu ja kuului kummallista törinää. Paavo sanoi käyvänsä tutkimassa, mikä siellä törisöö, ja käski minun jäädä odottamaan kuusikkoon. Kun Paavo alkoi viipyä, hiippailin hänen jälkeensä.
Siellä Paavo jo istuskeli jonkun miehen kanssa pölkyllä, kaatoi isosta muovilekusta kirkasta juomaa mukiin ja ryyppi siitä.
Tunsin miehen Pirilän Sampaksi. Käsitin, että tämä vanhana kokkina tehtaili pontikkaa. Olin kuullut aiheesta sen verran, että siinä oli laitos ilmielävänä putkineen ja astioineen toiminnassa.
Kun Samppa näki minut, hän rupesi sitä kiroamaan Paavolle. Oli ollut puhe, että tämä tulee yksin. Minulle selvisi, että taksimies oli ollut perjantai-iltana kylän poikia kyydissä tansseihin Möykkälään ja kyytitaksa oli puhe maksaa nyt ponulla.
Samppa oli myös minulle ärhäkkänä, punoi nenän edessä nyrkkiä ja sanoi, että tiijähän poika, että oot tästä hilijaa, et isä-Ollillekaan pukaha sanaakaan – jos henki on kallis. Vakuutin, että kallis on.
Siinä sitten jatkettiin Paavon kanssa matkaa. Huomasin, että mentiin jo veneemme ohi ja laskeuduttiin jokivartta alemmaksi. Paavo otti haulikkorihlan selästään ja pani sen puuta vasten nojalleen. Samalla hän ryyppäsi juomaa.
Paavo kaivoi lompakostaan silloisen 10 000 markan setelin, repustaan puukon ja kiinnitti rahan koivun kylkeen. Rahan saisi se, kummalla sattui paremmin. Olin saanut ampua Paavon aseella pari kertaa aiemminkin, ja Paavo oli opastanut tähtäämään.
Ammuin ensin, ja rahaan tuli reikä. Paavo antoi vähän tasoitusta ja ampui kauempaa. Huomasin myös, että Paavo horjahteli. Vasta kolmannella sattui. Hän kävi rahan ja antoi sen minulle ja sanoi, että älä pane turhuuteen.
Matkaa jatkettiin. Kävellessä oli tullut kuuma, Multiperän hiekalla pysähdyttiin uimaan. Paavo sanoi, että ylitetään joki alempana rakenteilla olevaa uutta pikatien siltaa. Hän oli ottanut viinaa niin, että kulki jo aika lailla lappeellaan. Jouduin häntä pahimmissa paikoissa tukemaan.
Mentiin koulun ohi ja tultiin Karvosen kaupan kohdalle. Sieltä nousi savua. Uuden kauppiaan rouva oli rannassa pyykillä. Pukkinen huusi joen yli:
– Täällä on Toropainen poikineen. Ollahan oltu toista viikkoa syränmaassa hevosia ettimäss. Nälkä on, oli syöty vain raakaa linnun lihaa. Saisko kyytiä joen yli.
Rouva empi, sillä Paavo oli kesän aikana kasvattanut mustan parran. Mutta työnsi lopulta veneen vesille ja tuli meitä hakemaan ja tunnisti lähempää miehen Pukkiseksi.
Mentiin Karvosen pirttiin. Paavo osti repullisen evästä. Rahaa hänellä ei ollut ja niin ostokset maksettiin minun voittorahalla. Tuli siitä toki hyvin takaisinkin. Kun oli syöty, paluumatka jatkui.
Oli kuultu, että maantien varrella asuva hyvä ystävä Matti Kupso oli vaikeasti sairaana, sairasti verisyöpää. Paavo piti hyvänä tapana käydä häntä tervehtimässä.
Pirtissä oli aivan hiljaista. Yleensä Matti tuli naurun kanssa vastaan. Lopulta uunin nurkasta kuului elämisen merkkejä. Matti jaksoi juuri nousta kiikkutuoliin. Paavo sanoi, että kyllä sinä Matti olet sairas, kun ei huumori irtoa eikä ponu kelpaa.
Matti sanoi, että ei ole ihme, että vetää vakavaksi, kun häneen oli pantu papin verta. Kirkkoherra Sipola oli sitä käynyt luovuttamassa. Lähellä puolta yötä tultiin kotiin. Paavo meni rantasaunaan nukkumaan, kävin sen vaimolle sanomassa.
Näin Ruotsissa asuvaa Samppaa kesälomalla. Sanoin, että ei hätää, olen salaisuuden pitänyt.