Tämä kesä on vaatinut puutarhaharrastelijalta sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä.
Kituvat taimet, itämättömät siemenet ja kukkimattomat kesäkukat ovat aiheuttaneet viherpeukaloille ahdistusta ja sormien naputtelua. Eikö se kesä voisi jo vihdoin tulla?
Tosin kasveihin höyrähtäneeltä vaaditaan kärsivällisyyttä kesästä riippumatta. Vaatii aikaa selvittää kullekin kasville sopivat kasvuolosuhteet.
Millainen kasvualusta? Entä veden ja valon määrä? Ennen istuttelua ja hoitamista tarvitaan myös raakaa lihasvoimaa penkkien perustamiseen.
Istutukset pitäisi saada myös esteettisesti toimiviksi. Mikä kukka tulisi eteen ja mikä taakse? Mitkä värit ja muodot sopivat yhteen?
Jos toimeen ryhtyy ilman huolellista suunnitelmaa, voi olla, että yhtä tainta tulee siirreltyä paikasta toiseen useaan kertaan ennen kuin se istahtaa paikalleen.
Entäs sitten, kun eteen tupsahtaakin ongelma; kasviin iskee jokin tauti tai tuholainen. Torjunnasta on yhtä monta mielipidettä kuin keinoakin. Kuinka valita omaan puutarhaan parhaiten sopiva menetelmä?
Ei puutarhailu silti rakettitiedettä ole. Innokkuus ja halu ottaa selvää korvaavat tehokkaasti tietämyksen puutteen.
Se kuitenkin on varmaa, että kun puutarhan pidosta innostuu, touhu vie mennessään. Puutarhahanskat kädessä minut valtaa jonkinmoinen zen-kokemus ja unohdan ajankulun välillä kokonaan.
Lempikasvien hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään hämmästyttävän paljon töitä. Ja ah, kuinka se harmittaa, kun jokin juttu menee mönkään ja täytyy aloittaa alusta.
Koko homman hohto on kuitenkin varsin pienissä jutuissa. Puhjennut pionin nuppu, ensimmäinen itse kasvatettu yrttisato taikka väreiltään harmoninen kukkapenkki voivat tuottaa käsittämättömän määrän hyvää mieltä ja energiaa.
Kasvit ja niiden hoitaminen ja tarkkailu voivat myös auttaa näkemään maailmaa hieman eri näkövinkkelistä. Se kuinka kasvit sopeutuvat, mukautuvat ja puolustautuvat, kuvaa hyvin myös meidän ihmisten luonnetta.
Murrerunoilija Heli Laaksonen kirjoittaa pysäyttävästi perunan sielunelämästä kirjassaan Lähtisiks föli?
”Yks syksyn perunist ol eri muatone ko muut: neliskanttine ja karhiapintane. Ja huamasinki, et see o suuren kiven kyljes kasvanu. Sen toinen pual ol ko kulmarauta, kivi ol sen muatoseks sen pakottanu. Ajattelin niit kaikki maailma olennoi ja ihmissi, ketkä o liian kovan viäres kasvanu ja sen tähre kulmikkamppi, särmikkämppi, paksukuarisemppi ko hee itte ikän tahtois. Toivoteta heil pehmussi patjoi ja lempiämppi viäresnukkuji jatkos.”
Toivotan Iijokiseudun lukijoille lempeyttä kanssaihmisiä kohtaan ja tervehdyttäviä puutarhahetkiä. Tämä teksti on ainakin toistaiseksi viimeinen lajiaan ja kiitän ja kumarran siitä hyvästä, että olen saanut teille kirjoittaa.
Lämmintä loppukesää ja tulevaa syksyä kaikille!
Miia Vuorma