Metsäteknikko Emil Perttula hoiti Iijoen keskijuoksulla Metsähallituksen töitä jo sotien alla. Perttula perheineen asui kotiani Koskelaa vastapäätä vanhan Kuusamontien toisella puolen.
1950-luvun alussa hän toi Jurmuun tiedon, että Metsähallitus avaa ison tukkisavotan Pirinkankaalla. Sieltä oli Pirinjärvien ja Pirinojan vesistöä hyvä uittaa puut Iijokeen ja maailman markkinoille.
Se oli ilosanoma Jurmun ja lähipitäjien, Pudasjärvenkin, miehille. Esimerkiksi Jurmussa ei ollut juuri panostettu maanviljelyyn elannossa.
Perttula toi tiedon, että Ossi Buller tulee kirkolta traktorilla kenttäsahan kanssa sahaamaan hirret savottakämppään ja muihin tarvittaviin rakennuksiin Pirinkankaalle.
Elettiin kesäkuuta 1952. Siinä oli jo miehille töitä. Perttula pyysi isääni kynätöihin kasööriksi ja ottamaan sekä kirjaamaan miehiä syksympänä aloitettaviin hakkuihin.
Töitä haluavia alkoi käydä kotonani Koskelan pirtissä, heitä tuli myös onnikoissa päivittäin odottamaan kyytiä savotalle. Paljon siinä kävi myös jo minullekin tuttuja miehiä. He istahtivat usein kiikkutuoliin ja koppasivat minut syliinsä.
Siihen tuli myös Perttulan poika Erkki postiautoa odottelemassa. Menin Erkin syliin, koska tiesin hänet lujavauhtiseksi ”kiikkaajaksi”. Niinpä soututuoli keikkasi ympäri, selkänoja katkesi ja lensimme leipomapöydän alle.
Pappa-Iivari ökätti tuolinsa särkymisestä kovin, mutta onneksi siihen tuli muuta asiaa, kun Pukkinen toi taksi-Popedallaan jätkiä tiliin Pirinkankaalta, johon juuri oli saatu pukattua Caterpillarilla viiden kilometrin tie.
Siihen tuli myös minulle jo kaveriksi tullut Vanhaksi Siiraksi sanottu ikäjätkä. Kun hän sai rahaa kasööriltä ja pyysi minua kaveriksi veikkaamaan. Tehtäväni oli luetella mahdollisimman erilaisia risti- ja numerorivejä.
Pukkinen lähti taksillaan käyttämään jätkiä osuuskaupassa. Siiralle oli kuulemma tullut pieni voitto, jonka Pernu maksoi pienessä kenkälaatikossa olevista rahoista. Täytimme Siiran kanssa vielä pari lappua veikkausta.
Kuulin sittemmin, ettei Siiralla palkka riittänyt veikkaushimon vuoksi edes omiin hartsuihin. Kotiväen neuvosta veikkausrahat talletettiin kauppaan ja maksettiin myöhemmin ”pikkuvoittoina” Siiralle.
Syksyllä pääsin käymään ensi kerran Oulussa Pukkisen isossa ”seuroletissä”. Mukana oli isäni käymässä piirikonttorilla savotan asioissa ja täysi lasti jätkiä omissa ”asioissaan”.
Niistä tärkein oli hommata jo ikämiehelle Koston Villelle morsian. Niin Pukkinen meni nuorten jätkien kanssa Heinäpäähän morsiota kyselemään. Kun kaikki asiat oli hoidettu, mentiin Tervahoviin syömään ”herroiksi”. Tilattiin porsaankyljykset ja ”peräräätiksi” veskunariisipuuroa.
Minulla tuli syönnin päälle kakkahätä. Pirin Arvi -niminen jätkä Pudasjärveltä lähti avuksi. Arvi istutti minut isoon posliinipyttyyn ja sanoi, että kaupungissa pytty pesee takapuolen kun istuu syvälle.
Niinpä istuin ja kun Arvi nykäisi narusta, kylmä vesi hulahti puoliselkään. Itkuhan siinä pääsi.
Siihen tuli Pukkinenkin Villen kanssa. Hyvin oli mennyt, kunnes ikäneito oli sanonut seis seurustelulle pelosta, että jos tästä tulee lapsi.
Pukkinen oli tullut apuun ja neuvonut, että jos tulee, ”äiti” panee hänet vain pehmustettuun laatikkoon, päälle osoitteen Ville Kosto, Pirinsuu, Jurmu ja vie sen Kuusamon postiautoon.
Ja Ville vakuutti ”äidille”, että kyllä mies teostaan vastaa. Äiti oli tähän tyytynyt ja jatkanut lähempää tutustumista.
Olin myöhemmin Pukkisen mukana käymässä kirkolla, kun Ville tuli pirttikahvilan edessä vastaan. Pukkinen pysäytti hänet ja kysyi, että ”Onks Ville pakettia kuulunut Oulusta?”
Pirinkankaan kämppä siirrettiin sittemmin vanhuuden lepoon metsämuseoksi Pudasjärvelle.