Aloitin kesätoimittajana Iijokiseudussa toukokuun loppupuolella. Kesäasuntona minulla on tuttavan mökki Iijoen rannassa. Ennen kuin muutin mökkiin, minulle kerrottiin hupilaisia joen varressa riittävän. Senhän tiesin jo itsekin.
Yöt sujuivat mutkattomasti muutamaa satunnaista muurahaista lukuunottamatta. Sääskien ininästä ei tarvinnut kärsiä ja uni maitti, kunnes tulivat nämä sateet. Nyt ei tarvitse kuin astua mökin ovesta ulos, niin jo on parvi kimpussa.
Ei se mitään, jos ulkopuolella hyttysiä riittää. Eikä sekään, jos muutama sattuu sisällekin eksymään. Mutta eräänä yönä helvetti pääsi valloilleen.
Ryhdyimme mieheni kanssa yöpuulle jo noin kymmenen aikaan illalla. Kyseessä oli sunnuntai-ilta, joten seuraavan aamun työt kutsuivat. Muutama itikka siinä tapettiin ennen vaaka-asentoon asettumista.
Heti kun torppa hiljeni, kuulimme voimistuvaa ininää – kuten yleensä, hiljaisuudessa äänet kuulostavat voimakkaammilta. Emme ihmetelleet tilannetta ollenkaan. Päätimme laittaa valot päälle ja mieheni ryhtyi jahtaamaan verenimijöitä – ja luuli tappaneensa suurin piirtein kaikki.
Ehdimme maata hetken, kun hermoja raastava siivenlennon ääni alkoi taas. Ja ei kun voimistui. Huidottiin ja huidottiin. Tapettiin ja tapettiin. Vaan ku ei loppua tule.
Kello näytti kahta, kun aloimme aivan tosissamme miettiä, mikä tässä mahtaa olla. Sääsket vain lisääntyvät, vaikka kuinka tappaisi. Mieheni meni lähemmäs takkaa – ja kas vain! Sieltähän se kuuluu.
Yritimme sulkea takan räppänöitä, mutta olivat sen verran väljät, että sääski sopi juuri kulkemaan välistä. Huitominen ja vaikertelu jatkui. Päässäkin alkoi jo sumeta. Eikö tämä lopu koskaan? Mietin jo seuraavaa työpäivää – mitähän siitäkin mahtaa tulla. Hermoihin käy.
Kolmen aikaan yöllä olimme jo menettäneet toivomme. Mieheni avasi takan luukun ja katsoimme, kun musta parvi lemahti koristamaan mökin kattoa. Onneksi sääsket ja unenpuute olivat sekoittaneet päätämme sen verran, että juttu vain nauratti.
Mietimme, mitähän tässä nyt pitäisi tehdä. Hermostuksissani kaappasin peiton mukaan ja sanoin miehelleni:
– Nyt lähdetään autoon nukkumaan. Eihän tästä tuu mitään.
Loppujen lopuksi nukuimme autossa kolme tuntia viltti korvilla. Lämpöasteitakin oli ulkosalla vajaat kymmenen, mutta kylmyys ei haitannut. Eipähän ollut ainakaan sääskiä.
Kaikille vielä tiedoksi, allekirjoittanut on alun perin maalaistyttöjä ja asuu vakituisesti tätä nykyä Tampereella. En koe olevani kaupunkilaistunut, ja sääsket ovat minulle varsin tuttuja. Enpä silti ole aikaisemmin törmännyt hormin kautta sisätiloihin tuleviin saalistajiin.